ITSEREFLEKTIO MENNEESTÄ, TYÖSTÄ JA TEATTERISTA: Aavistuksia teatterista poissulkevana yhteisönä – ihannesubjekti, kieli ja piilotetut normit

Kuten otsikossa kirjoitin, harjoitan hetken itsereflektiota, ajattelen menneitä ja ajattelen tilannetta/paikkaa, jossa juuri nyt olen. Jossa elän, teen asioita ja jossa ratkaisen itseäni.

Ja siksi ajattelen teatteria. Sillä minä olin siellä joskus. Niin muistaisin. 

Mutta teatteri. Teatteri, kuten minkä tahansa ammatillisen tai sosiaalisen yhteisön kenttä, kantaa sisällään monimutkaisia rakenteita, jotka määrittävät paitsi toiminnan reunaehtoja, mutta määrittävät myös yksilön mahdollisuutta osallistua ja kokea itsensä hyväksytyksi. Kun tarkastelen omaa etääntymistäni teatterista – vuosien poissaoloa, työpanoksen jäämistä taka-alalle ja jopa tuttavien kanssa kontaktin hiipumista – en voi olla pohtimatta, juuri nyt, että miksi mahdollinen paluu tuohon ympäristöön tuntuu nykyään perin vieraalta. Vierauden kokemus, suoranainen luotaantyöntävä mekanismi, on ollut niin voimakas, että minulle on syntynyt hyvin konkreettinen tarve joko löytää itselle uusi tai kehittää kokonaan uusi konteksti teatterin tekemiselle. Se sitten löytyy. Tai se kehittyy. Tai sitten ei. Mutta ymmärrys oman kokemukseni taustalla olevista mekanismeista on alkanut hahmottua vasta nyt,  yli kuuden vuoden etäisyyden jälkeen: teatteri – ja monet muut yhteisöt – toimivat poissulkevien, jopa väkivaltaisten rakenteiden varassa, joita yksilö harvoin tiedostaa kyetäkseen tekemään niitä omakohtaiseksi, oman itseanalyysin kohteeksi.

Teatterin maailmassa on, minun mielestäni, pitkään vallinnut vahva perinne, jossa konventioita, normeja ja talouspainotteista ajattelua pidetään itsestäänselvyyksinä, eivätkä moninaisuuden, erilaisuuden tai yksilöllisten kokemusten ja erityisesti herkkyyden ulottuvuudet eivät täysmääräisinä, olennaiseksi tunnustettuina, ole päässeet osaksi toimintatapoja ja - käytänteitä. Ne ovat päässeet osaksi vain rajallisesti, yhteisön rakentaman ja luoman sopivuuden puitteissa. Herkkyys, joka kytkeytyy niin tunne-elämän syvyyksiin kuin sosiaalisten rakenteisen muutoksiin ja intuitioon, jää usein sivuun sekä käytännöissä että työkulttuuria rakentavissa aineellisissa ja aineettomissa rakenteissa. Tätä haastetta ei voida kuitata pelkkänä yksilöllisen ominaisuuden sivuuttamisena, vaan kyse on laajemmasta kysymyksestä: siitä, miten teatteriyhteisöissä ymmärretään ja kohdataan inhimillisiä erityisyyksiä ja niiden ilmentymiä kulttuurisesti ja sosiaalisesti. Nyky-yhteiskunnan eetoksessa, jossa tuottavuus, tehokkuus ja kilpailu ohjaavat toimintaa voimakkaasti, herkkyyden merkitys ja mahdollisuudet jäävät helposti tunnistamatta – vaikka juuri teatterilla olisi potentiaalia kyseenalaistaa ja uudistaa nämä ajattelu- ja toimintamallit. On yllättävää ja valitettavaa, että teatterissa ei ole rohkeasti otettu tilaa pohtia herkkyyttä sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneena ilmiönä eikä pohdittu, miten se asemoituu suhteessa yhteiskunnan odotuksiin, oletuksiin ja vaatimuksiin. Se voisi pohtia, että miten se asemoituu, miten se vastaa ulkopuolelta tulleisiin haasteisiin ja vaatimuksiin eli millaiseen systeemiseen kokonaisuuteen se osallistuu ja millä ehdoin. Teatterin tulisi olla tila, jossa vaihtoehtoiset sosiaaliset praxikset – uudet tavat olla, kokea ja toimia – voivat syntyä ja tulla esiin turvallisesti. Sen sijaan, että herkkyyttä hyödynnettäisiin luovuuden, yhteisöllisyyden ja kohtaamisen mahdollistajana, sitä usein vältellään rakenteellisesti ja toisinaan, jopa tiedostamatta. Kysymys on lopulta toimijuudesta: miten mahdollistaa jokaisen jäsenen oma, erityinen osallistumistapa ja kuinka avata tilaa yksilölliselle herkkyydelle, intuitiolle ja moninaisille kokemuksille osana yhteistä taiteellista prosessia. Minun mielestäni tarvitsemme, tai no, ainakin minä tarvitsen, syvällisempää ymmärrystä ja radikaalimpaa otetta, jotta herkkyyden monimuotoiset ilmenemismuodot tunnistettaisiin ja jotka sitten otetaan osaksi teatteria, osaksi sen muodostumisen alati muuntuvia käytänteitä. 

Ihannesubjekti yhteisöjen rakenteissa. Ihannesubjekti keskeisenä väkivallan muotona. Kaikki saavat olla erilaisia, kunhan ovat samanlaisia. Tai ainakin sopivan toleranssi-ikkunan puitteissa toimivia. Suurin ja tärkein aavistukseni liittyy ”ihannesubjektin” ideaan. Uskon, että jokainen yhteisö, organisaatio tai vakiintunut ryhmä rakentaa itselleen oman ihannesubjektinsa – ideaalityypin, johon yksilöitä tiedostamatta verrataan ja jonka kautta heidän kelpoisuuttaan, arvojaan ja toimintatapojaan arvioidaan. Ilmiö rinnastuu taideteosten tapaan luoda oma ”ihannekatsojansa”: jokainen teos, sen diskurssit ja muotokieli, olettaa tietyn kyvyn lukea, ymmärtää ja reagoida annettuun. Ihannesubjekti ei ole passiivinen idea, vaan se vaikuttaa siihen, miten yhteisön käytännöt rakentuvat: mitä puheessa, mitä toiminnassa ja mitä vaikkapa tilojen, resurssien ja vallan jakautumisessa pidetään hyväksyttävänä, miten yhteisön tunnistettava tyyli rakentuu ja millä ehdoin sitä rakennetaan. Ja mikä asetetaan, siis mikä jätetään, ulkopuolelle.

Tämä mekanismi perustuu pitkälti rajaamiseen, joka lähtee liikkeelle jo kielestä. Jokainen sana ja ilmaisu rajaa, tekee näkyväksi jotain, mutta sulkee samalla ulos toisenlaisen kokemisen tai ymmärtämisen tavan. Kieli ilmentää, mutta myös karsii. Kielessä on sen oma piirteisyytensä, sen ableistinen ominaisuus. Ja se ei sinällään ole ongelma, se on kielen itsensä ominaisuus, ei siis ongelma, joka tulisi ratkaista. Ongelmaksi se muodostuu käytänteissä, joissa kieltä käytetään ja jossa tätä kielen ominaisuutta ei tunnisteta ominaisuutena ja siksi ongelma on niissä käytänteissä, joissa kieltä käytetään ja se on niiden ongelma, jotka kieltä käyttävät. Kieli ja sana, kun sanon toiselle, sellaiselle, joka sanani ymmärtää, kun sanon sanan toiselle, sellaiselle, jolle sanottu sanani on heti ymmärrettävissä, saatamme luoda tilanteen, jolle ominaista on syvä yhteisen kokemuksen ja reunaehtojen oletus. Tämä oletus puitteistaa tilannetta, sanotun ymmärtämistä. Mutta se samalla poissulkee hänet. joka ei välittömästi pääse sanotun sanan sisälle, ei pääse käyttämään tarjottua sanaa, sanan tarjoumaa, vaan tuleekin poissuljetuksi tilanteessa, eikä tule tunnustetuksi tilanteessa oman ymmärryksensä puitteissa, oman ymmärryksensä kanssa, siis sellaisenaan, itsenä, erityisenä - ihan vaan semmosena. Tilanteesta tuleekin ulosrajattua hänet, joka onkin (muka) poikkeava, joka ei olekaan riittävästi samankaltainen ja joka vaatisi keskustelua, joka vaatisi sitoutumista tilanteeseen ja siinä pysymistä. Tämä ulosrajaus on lähes näkymätöntä arjen toiminnassa. Niin yhteisön institutionaaliset, kuin myös diskursiiviset eli kielelliset mallit, arvioivat lakkaamatta ja määrittävät uupumatta, ne vakioivat ihannesubjektia luoden ehtoja sille, että kuka ja millaisin edellytyksin todella kuuluu joukkoon.

Poissulkemisen mekanismit. Näkyvät ja piilotetut vallan muodot. Ymmärrän nyt, muistan havainneeni, muistan tehneeni havainnon teatterista ja sen kulttuurista, muistan tilanteen, jossa näiden rakenteiden havaitseminen tapahtui - ja se tapahtui jo kymmeniä vuosia sitten, teatteriopintojeni alkutaipaleella. Tulin teatterialalle vähän vahingossa, vähän ohimennen. Minustahan piti tulla sotilas. Mutta erilaisten sattumusten vuoksi irtisanouduin Maanpuolustusopistosta. Ja tämä yllättävä siirtymä Maanpuolustusopistosta tadealalle merkitsi sitä, että siirryin yhteisöstä, jossa vallankäyttö oli näkyvää ja perusteltua, ja vaikka se oli monin paikoin myös autoritaarista, oli vallankäytön kohteena oleminen mahdollista merkityksellistää, se oli mahdollista hyväksyä, jos kerta hyväksyi myös sen tausta-ajattelun - syyn ja maailmankuvan.  Sitten siirryinkin ympäristöön jossa vallankäyttö oli naamioitua, hähmäistä ja siksi usein myös mielivaltaista. Yllättävästi juuri tämä peitelty vallankäyttö, joka ilmeni niin arjen valinnoissa, hiljaisissa pelisäännöissä kuin yhteisöllisessä arvioinnissa, tuntui huomattavasti traumaattisemmalta kuin aiemmissa yhteisöissäni koettu suora autoritäärisyys. Teatteriyhteisössä ”oikeanlainen”, tarpeeksi tunnistettava ja tutunkaltaisuus, tarpeeksi samanlainen osaaminen, tunneilmaisu, puheen tapa tai mikä rajuinta, tarpeeksi tutunoloinen keho, tarpeeksi vitaalinen tai kivasti poikkeava keho (kunhan niitä ei sitten vain olisi liikaa!), saattoivat olla portti sisään. Tai ulos. Ja mahdolliset poikkeamat asetettiin nopeasti sivuun, heidät nimettiin hankaliksi ja kyseenalaistaviksi, usein vielä hyvin epäsuoralla tavalla. Epäsuora poissulkeminen, se on rajua väkivaltaa se.

Näissä poissulkemisen hetkissä, tilanteissa, yksilön kokemukset, ideat, ajatukset, käyttäytyminen tai puhetavat, jotka eivät sovellu tietyn ihannesubjektin määritelmään, siihen kuuluvaksi, ne tulivat nopeasti, lähes huomaamattomasti, tekosyyksi yhteisön harjoittamalle ”kuritukselle”. Ne tarjosivat asian, sen elementin, johon puuttua. Yhteisön sisäinen kuritusmekanismi. Kurittaminen ei tässä tarkoita pelkästään suoraa, fyysistä aggressiota, vaan paljon useammin kyse on henkisestä painostuksesta, piilossa olevasta syrjinnästä, ivasta ja tavoitteesta ohjata yksilö takaisin kohti hyväksyttyä normia. Sen sijaan, että kutsuttaisiin sisään sellaisenaan ja kysyttäisiin millä ehdoin itse kukin haluaisi tai voisi osallistua yhteisen tilan ja tlanteen, siis toimintakulttuurin muotoutumiseen, niin luodaankin normi, joka kutsuu tarpeeksi tutunoloiset, tarpeeksi tunnistettavat ja tarpeeksi samat sisälle toimintakulttuuria, jonka tarkoituskin on pysyä samana, samanlaisena ja suhteellisen kiinteänä. Ja jota sitten toistetaan, joka vakioituu toistoissaan, joka vakioituessaan piirtää rajojaan, joita ei pidä kenenkään ylittämän. Tämä logiikka ei rajoitu teatteriin, vaan on havaittavissa missä tahansa yhteisössä, kyse on kulttuurisesta ilmiöstä, kaikista niistä tilanteista ja olosuhteista, joissa ihannesubjektia halutaan vakioida – vaikkapa mies, joka ei käyttäydy sopivan miestyyppisesti baarissa, voi joutua muiden miesten kurittamaksi.  

Erityisen petolliseksi tämän mekanismin tekee se, että lähes jokainen yhteisö (ja sen jäsenet) hellivät mielikuvaa itsestään avoimena ja kaikkia erilaisuuksia arvostavana. Sloganit kuten ”erilaisuus on rikkautta” ja "työntekijä on tärkein resurssimme" toistuvat, mutta syvällinen pohdinta siitä, millä ehdoilla yhteistyö ja yhteisöllisyys rakentuvat, on harvinaista. Harva pysähtyy kysymään, että miten omat käsitykset yhdessä tekemisen tavoista pohjautuvatkin tiedostamattomiin syväoletuksiin – ja siihen, miten “ihannesubjekti” hänen mielessään rakentuu käytännön vuorovaikutustilanteissa. Mistä sietokyvyn rajat todella muodostuvat? Miksi jonkin jäsenen radikaalistikin poikkeava, ei-sallittava käyttäytyminen, kuten vaikka humalatila työpaikalla, sivuutetaan, kun taas toisen ollessa kyseessä, voi pienikin rajarikko olla välittömästi tuomittavaa? Kenties kyse on vaikka pelosta, pelätään, että humalassa oleva kostaa, eikä siksi reagoida. Mutta kyse voi olla myös tottumuksesta, sen humalassa olleen ihmisen tuttuudesta, hänen tarpeeksi samanlaisuudesta, siis siitä, että tämän humalaisen yksilön ei koeta horjuttavan yhteisön syvärakenteita. Hän ei ole eksistentiaalinen uhka. Hänen erilaisuutensa ei tuota kipua. 

Teatterin erityispiirteet. Hähmäisyys ja piiloaggressio. Teatterin toimintakulttuurissa vallitsee usein erityinen hähmäisyys. Käytännöt, joiden perusteella valinnat tehdään, eivät ole selviä tai läpinäkyviä. Se mikä määrittää ”hyvän näyttelijän” tai ”oikeanlaisen energian” näyttämöllä, on harvoin eksplisiittisesti sanallistettua. Ja sehän onkin vaikeaa. Ja myös mahdotonta. Siksi onkin ongelmallista, että oletetaan jonkin “oikeanlaisuuden” olevan mahdollista, että se olisi olemassa jonain kiinteänä asiana, jonka joku erityishenkilö voi sitten tunnistaa. Olennaisempaa voisi olla sietää tilanne, jossa tietoa ei tosiasiassa voi olla ja suostua siihen avoimeen tilanteeseen, sen ehdoilla toimimiseen ja antaa tilanteissa tapahtuvien vuorovaikutusten ja dialogien määrittää se, että miten kulloisessakin tilanteessa voisi luoda yhdessäajattelun ja yhteistoiminnan ehdot sekä ne käytänteet, joiden avulla päätöksiä tehdään. Mutta tilanteissa, joissa “hähmäisyys” vallitsee, joissa se luo toimintakulttuuria, niin sellaisissa ympäristöissä yksilö jää ilman turvaa. Niissä ulosrajauksen, syrjinnän tai epäonnistumisen syyt eivät ole selvästi esitettyjä, vaan ne kätkeytyvät vuorovaikutuksen pieniin nyansseihin ja sanattomiin sääntöihin. Hyväksytyksi tulemisen tarve on ihmiselle perustava; sen puuttuminen synnyttää pelkoa ja kokemusta näkymättömyydestä, mikä voi jättää pitkän jäljen mielenterveyteen ja identiteettiin. Ja sitten, poissuljettu, erillistetty, sitten vasta myöhemmin ymmärtää, millainen traumatisoiva potentiaali tällaisessa yhteisöllisessä rakenteessa voikaan olla. Yksilölle jää kokemukseksi, ettei ole ansainnut paikkaansa, ettei ole ”oikeanlainen”, vaikka hänellä ei ehkä koskaan ole ollut mahdollisuutta päästä perille siitä, mitä tämä oikeanlaisuus todella tarkoitti. Kyse ei siis ole vain yksittäisistä ihmisistä vaan laajasta, rakenteellisesta ongelmasta, joka uusiutuu kaikissa vastaavissa ympäristöissä, joissa erityisen aktiivisesti ylläpidetään käsitystä neutraaliudesta ja moniarvoisuudesta – tiedostamatta, että juuri tuo ihannesubjekti on koko ajan mukana määrittämässä, missä kulkevat hyväksynnän rajat.

Nyt hitaasti. Vähitellen. Hiljalleen omien kokemuksieni äärellä olen joutunut pohtimaan, että miten yhteisö voisi tulla tietoisemmaksi piilevistä mekanismeistaan. Se vaatii ennen kaikkea kykyä reflektoida sitä, millä ehdoilla yhteistyö ja hyväksyntä rakentuvat, ja miltä poissulkeminen ja poisjääminen todella tuntuu. Yhteisön vastuullisuus, sen mekanismit, tulevat näkyväksi vasta silloin, kun se kykenee purkamaan, sanoittamaan ja avoimesti käsittelemään omia normejaan ja oletuksiaan, sekä etsimään tietoisesti tapoja laajentaa oman toimintakenttänsä tiedon - ja sietämisen piiriä. Yhteisöjen, työpaikkojen, niin myös teatterin on ymmärrettävä, että jokainen poikkeava reaktio, puheenvuoro tai toiminta ei ole uhka yhteisölle, vaan mahdollisuus tarkastella sitä, minkä varaan yhteisön oma ihannesubjekti on rakennettu. Tämän itsereflektion vaatima avoimuus ei ole staattinen tila, vaan jatkuvaa jännitystä ja neuvottelua, jossa myös kipu, syvä pelko ja epävarmuus saavat tulla esiin – vain siten on mahdollista purkaa niitä rakenteita, joiden väkivalta jää muutoin piiloon.

Teatteri, kuten kaikki inhimillinen yhteisöllisyys, rakentuu ja uusiutuu monin keinoin ja tavoin, se rakentuu kulttuuristen mallien, monien perittyjen diskurssien ja tiedostamattomien mallien varassa. Ajattelen nyt niin, tällä hetkellä, tämän hetkisen ymmärrykseni varassa, että tiedostamattomissa, läpinäkymättömissä, luonnolliseksi vakioiduissa ja toistetuissa rakenteissa piilee suuri vaara sekä yksilön kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille että yhteisön kyvylle uusiutua ja kantaa jäseniään vaikeissakin tilanteissa. Oma mahdollinen paluu teatteriin ilman kriittistä, eikä pelkästään yksilötason, vaan ilman teatterikulttuurissa, sen vallan rakenteissa tapahtuvaa itsereflektiota, ymmärrystä miten rakenteet luovat todellisuutta, mitä ne maailmassa tekevät, ilman tätä rakenteellista itsetutkiskelua, ajatus “paluusta” tuntuu väistämättä vieraalta, ellei kokonaan mahdottomalta. Silti minussa asuu toivo, ainakin pieni haave siitä, että tulevaisuudessa, pienin askelin, olisi mahdollista luoda teatterista ja muistakin yhteisöistä paikkoja, joissa ihailtu avoimuus otetaan vakavasti, että sen ehdot tunnistetaan ja erimielisten yhteisö voisi kerrankin ilmaantua, että ilmaantuisi yhteisöjä, organisaatioita ja työpaikkoja, joissa yksilöllä on mahdollisuus tulla tunnustetuksi sellaisenaan ja jossa on mahdollista olla osallinen, kokonaisvaltainen toimija, ilman, että hänen täytyy jatkuvasti tavoitella yhteisön aina kateissa olevaa ja epämääräistä, sitä hiljaista “ihannesubjektia.”