MITEN MAA KATOAA JALKOJEMME ALTA - erään erityisen luontosuhteen kestämättömästä kehityksestä

“Jotta nykyaikaisten luonnontieteiden oli mahdollista syntyä, oli kosmoksen substanssi ensin tyhjennettävä pyhästä luonteestaan ja muutettava profaaniksi. Nykyaikaisen tieteen maailmankuva, erityisesti sellaisena kuin se on levinnyt, on itse myötävaikuttanut luonnon ja luonnon ilmiöiden maallistumiseen. Luonnon symboleista tuli faktoja, omia kokonaisuuksia, jotka ovat täysin irrallaan todellisuuden muista järjestyksistä." - Seyyed Hossein Nasr (Man and Nature: The Spiritual Crisis in Modern Man)

Tein vuonna 2004 Teatterikorkeakoulun taiteellisen opinnäytetyön, esityksen, jonka aiheena oli ihmiskeskeisyys. Tarkastelin siinä, miten ihmiskeskeinen maailmankuva muovaa ja ylläpitää suhdettamme luontoon, sekä miten tämä suhde vaikuttaa siihen, miten näemme ja kohtelemme ympäröivää todellisuutta. Esityksen aineksina olivat omat muistot ja kokemukset maaseudusta sekä ekofilosofiaa ja tieteellisiä tutkimuksia luonnon tilasta. Omakohtaisina aineksina olivat muistoni 1980-luvun maaseudusta, jossa suhde peltoon ja metsään muuttui vähitellen yhä vihamielisemmäksi, jolloin peltojen muodot alkoivat yksinkertaistua, ne muuttuivat viivoiksi ja yksivärisiksi, yksilajisiksi, ne kadottivat avo-ojat ja avo-ojien reunoilla kasvavat pajut ja niiden suojissa elävät linnut. Ja samassa 1980-luvun kotimaisemassa muuttui suhde eläimiin. Yhtäkkiä lehmiä lyötiin, metsän reunamilla havaittu ilves haluttiin tappaa ja kalasääsken pesä piti tuhota.

MUISTO MAALTA: Ja sitten ilmaantuivat lehmät. Ne kuolleet lehmät navetan takana. Ne kuolleet ruhot, joiden läpi jalka upposi, kuin jäätyneen lätäkön pinta, joka ensin on hetken kova, luulee, että astui kestävälle lätäkön jäätyneelle pinnalle, mutta sitten se räsähtää ja jalka on märässä. Mutta tällä kertaa se olikin lehmän ruhon sisässä, se jalka. Ja vasta kun käsillä siirsi heinää pois, vähitellen tajusi mihin sitä olikaan astunut. Jalka uponneena kuolleen lehmän ruhoon. Siellä niitä lehmiä oli, useita, navetan takaiseen metsään heitettynä, heinillä maastoutettuina. Eikä lapsella ollut mitään mahdollisuutta kysyä tästä kielletystä, tästä katseilta piilotetusta. Mutta lapsi tiesi, että tämä on liikaa, että kuolleet lehmät navetan takana ovat vain liikaa, niiden ei kuuluisi siellä olla, lehmien ei kuulu kuolla, ei maatilalla, jossa niistä pidetään huolta.

Ja esityksen aineksina olivat tutkimusmateriaalit, joissa todettiin mm. kuudennen massasukupuuton olevan käynnissä – se oli käynnistynyt jo vuosikymmeniä sitten. Ja olin tutustunut ekofilosofiaan ja sen erilaisiin suuntauksiin. Erityisesti tutustuin ekofilosofi Leena Vilkan ajatteluun ja halusin hänen äänensä esitykseen. Joten haastattelin häntä ja haastattelu sitten nivoutui osaksi esityksen kudosta. Haastattelussaan Leena Vilkka korosti, että mikäli haluamme säilyttää maapallon elinkelpoisena, niin sitä varten tarvitsisimme murtuman pois vanhasta, ihmiskeskeisestä asennoitumisesta – käänteen, joka olisi verrattavissa kopernikaaniseen käänteeseen. Omana aikanaan Kopernikuksen havainto, ettei Maa ollutkaan maailmankaikkeuden keskipiste, esitti radikaalin haasteen silloiselle, totutulle maailmankuvalle ja pakotti ajattelijat kyseenalaistamaan vanhoja malleja. Vilkka muistutti, että samalla tavoin meillä on nyt edessämme tiedollinen ja ympäristöllinen vallankumous ja siksi meidän tulisi “palata maan pinnalle.” Hän jatkoi sanomalla, että meidän tulisi ymmärtää paikkamme osana monilajista ekosysteemiä sekä tunnustaa, että ihminen on vain yksi elämänmuoto muiden joukossa. Hänen mukaansa ”ihminen ei olekaan maailman napa, vaan ympärillämme on asioita yhtä laajasti kuin on tuo avaruus tähtineen.”

Tänään nämä Leena Vilkan ajatukset värähtelevät yhä vahvemmin.

Ja siksi on kysyttävä: mikä on meidän aikamme uusi kopernikaaninen käänne, se uusi tieto, tietäminen ja ajattelu, joka avaa oven aineelliseen, monilajiseen rinnakkaiseloon ja auttaa rakentamaan kestävämpiä elämisympäristöjä?

Sillä elämisympäristön pitäisi mahdollistaa kestävällä tavalla elämisen. Muutokset elämisympäristössä eivät ole muutoksia vain ihmisten ajatuksissa ja ajattelussa, vaan muutokset ovat muutoksia myös aineellisessa maailmassa - siellähän se ajattelukin tapahtuu. Muutokset ovat muutoksia myös esine-/tuotemaailmassa, muutoksia elämisympäristön aineellisissa ehdoissa. Tai siis “olisivat” muutoksia, jos mahdollisesti muuttuneet ajatukset joskus perille saapuisivat ja jos ne perille saavuttuaan moukaroisivat kivettyneeksi toistettua elämismaailmaamme. Muutos olisi muutos, jos ajattelu ei onkaloituisi aineellisesta maailmasta irralliseksi saarekkeeksi. Sillä onkaloon jäävä ajattelu, siellä tapahtuva erillisajattelu, siellä huutava ja monisanainen, alati jatkuva maaninen analyysi ei saavu maailmaan. Se jää omaan kaikukammioonsa sitä itseään vahvistaen ja toistaen, omaa erillisyyttään syventäen.

Ja aineellinen maailma, esine- ja tuotemaailma, se jää aina vain rauhaan, muuttumattomille sijoilleen.

"Kaikki maailman ongelmat ovat ajattelun ongelmia. Jos haluamme muuttaa maailmaa, meidän on muutettava ajattelutapaamme." (David Bohm)

Ajatelkaa esimerkiksi vettä.

Vesi.

Miten me ajattelemme veden?

Elämä tällaisena, kun sen nyt tunnemme, syntyi vedestä ja rakentuu edelleen veden varaan. Meissä on vettä. Mutta miten me ymmärrämme veden?

Miten vesi meille ilmenee?

Se näyttäytyy aina saatavilla olevana,

se näyttäytyy maapallon vesipalveluna,

joka meille tarjotaan.

Se vain tarjoutuu, se on aina saatavilla oleva tuote, jonka maapallon vesipalvelu meille tarjoaa käytettäväksi likimain loputtomana resurssina, pohjattomasta kaivosta. Samasta pohjattomasta kaivosta ne muutkin resurssit tulevat.

Resurssia on.

Resurssi tulee maasta.

Se on meille tarjottu.

Jotkut jaksavat toistaa vitsiä, jonka mukaan vasemmiston mielestä rahaa on ja sitä tulee seinästä. Ja samaan aikaan he kieltävät näkemästä oman näkemyksensä, sokean uskonsa, jonka mukaan vesi tulee maasta ja vettä on. Koska sitä nyt vain on. He eivät halua nähdä sitä, että toimillaan he sanovat maapallon neitseellisten resurssien olevan loputtomat ja niitä resursseja saadaan maasta, josta ne vaan on otettava - “resurssia on” lukee heidän kokoushuoneensa fläppitaulussaan.

Resurssi tulee maasta ja raha tulee seinästä.

Mutta kukaan ei vitsaile ensimmäisellä, koska se on liian ankara vitsi.

Sillä se on liian totta.

Se on oikeiston vaalimaa parempaa kommunismia, sitä parempaa vapaamatkustamista ja sitä parempaa ideologista laiskuutta. Se on laskujen maksattamista toisilla ja tulevaisuuden kolonisointia. Elämistä laina-ajalla, lapsiemme ajalla.

Miettikää taas vettä.

Tämän loputtoman vesiresurssin käyttämistä varten on luotu erilaisten teknologioiden verkosto, monien käyttöteknologioiden luoma kokonaisuus, joka vain alleviivaa suhteemme maahan olevan mekaaninen, välineellinen ja erillinen. Neitseelliset resurssit louhitaan, ne kaivetaan esiin, ne revitään käytettäväksi, ne saapuvat eteemme häiriöttämästi ja sujuvasti. Vesi saapuu elämäämme erilaisten menetelmien ja teknologioiden välittäminä, se välittyy meidän omaan häiriöttömään käyttöympäristöömme, joka on se puite ja peritty tilanne, johon synnyimme.

Häiriöttömyyden pakkomielle tulee esiin hetkinä,

jolloin välitysteknologiaan tulee pieni särö.

Ei saatana.

Miettikää millaista raivoa me koemme,

kun me yltäkylläisyyteen turtuneet suomalaiset kohtaamme häiriön häiriöttämäksi optimoidussa todellisuudessamme,

jonne teknologia on meidät domestikoinut!

Jos vedensaantiin tulee häiriö,

jos hanasta ei jonain hetkenä tule vettä,

jos vesiautomaatin kyljessä oleva muovimukiautomaatti antaa yhden mukin sijaan kolme, me häiriinnymme - teknologiassa on(kin) häiriö.

Häiriöttömäksi domestikoidussa elämässä onkin häiriö.

Ei saatana.

Ja sitten some laulaa ja vihapuhe raikaa saatana!

Näinä häiriön hetkinä emme kauhistu siitä, että vesi jäi saamatta. Tosiasiassa esiin pintautuu pettymys häiriöttömäksi totutun teknologian pettämisestä. Todellisuus ei avaudukaan jatkuvana häiriöttömänä virtana, jossa kokemus elämisen aineellisista ehdoista on ohentunut.

Sillä me olemme tottuneet,

me olemme perineet olosuhteen,

perityn ajattelun,

jossa tärkeintä on häiriötön elämä.

Me haluamme häiriöttämän elämän.

Kun autoa ajaessa katutyöt katkaisevat liikenteen virran,

edes pieneksi hetkeksi,

häiriötön elämä hetkeksi katkeaa.

Hallinta murtuu.

Ja raivoamme häiriöttämäksi totutun teknologian pettämisestä.

Sujuvan liikenteen materiaaliset ehdot ovatkin rikki,

niissä onkin jokin häiriö.

Ja se on samalla muistutus aineellisista ehdoista,

niiden läsnäolosta,

vaikka tämä aineellisuus on yritetty piilottaa.

Kieltää.

Kiistää.

Samaan aikaan tunnistamme lihamme,

mutta se yritetään jättää niille sijoilleen,

toimitaan ikään kuin siitä huolimatta,

kuin sitä ei olisikaan.

Sairausten ja onnettomuuksien tilanteissa,

murtuneet luut,

rikki mennyt liha,

hetkellisesti rikottu keho,

aineellinen perustamme,

se missä elämä tosiasiallisesti tapahtuu,

se hetkeksi pintautuu esiin,

mutta vain pelkistyäkseen diagnooseiksi,

taistelun areenaksi,

jossa taistelu elämästä joko voitetaan

tai sitten se hävitään,

mutta taistellaan.

Kunnes se hiljalleen taas katoaa taustalle.

Häiriöttömyys on oman elämistavan normalisointia.

Ja normalisointi on sokeutta. Sokeus on suhteemme aineellisuuteen ja kyvyttömyytemme ratkaista elämäntapamme tuottama ylijäämä, joka luo monumenttejaan kaikkialle, mutta katveisiin. Uhrattaville alueille, jotka maksavat kovimman hinnan.

Elämistapamme rakentaa uhrialueita.

Jokainen meistä näkee ympäristössään pieniä uhrialueita. Ne vaikuttavat vaarattomilta. Pieniltä. Harmittomilta. Ne me vielä siedämme. Tosin näitä monumentteja ei haluta omalle takapihalle. Kukaan ei myönnä osallistuneensa niiden rakentumiseen, sillä joku muu ne varmaan rakensi. Niistä tulee ikävä tunnelma. Maisemakin menee pilalle. Ja tontin hinnat tulevat alas. Ikävää, niin ikävää. Ne halutaan siirtää pois takapihalta. Ne pitää edes maisemoida nätiksi. Ja samaan aikaan toisaalla halutaan kieltää myös tuuli- ja aurinkovoimalat, koska myös siellä maisema menee pilalle. Halutaan ylläpitää elämäntapaa, mutta mikään maisemassa ei saa rikkoa sitä illuusiota, että omalla toiminnalla olisi mitään vaikutusta yhtään mihinkään! Koska meillä on kuitenkin se erityinen luontosuhde. Sauna ja metsä. Ja suo, kuokka ja perkele.

Ja silti jätevuoret kasvavat.

Mitä korkeampi, mitä laajempi, sen vähemmin haluamme ne nahdä.

Mitä suurempi ja korkeampi, sen kauemmas niiden pitää kehittyä.

Jätevuoret. Kaatopaikat.

Pois silmistä.

No vaikka Afrikkaan.

Tai muovipyörteeksi mereen.

Syntyy revittyjä ja laajoja aukkoja maan pintaan.

Syntyy myrkytettyjä alueita sinne, missä vähätuloiset yrittävät selvitä elossa.

Syntyy muovi- metalli- ja sekajätevuoria ja -tasankoja kaupunkien ulkopuolelle. Suuremmat monumentit syntyvät muihin maihin ja vielä suuremmat syntyvät valtameriin, kauas silmiemme tavoittamattomiin.

Vaikka satelliittikuvat ne näyttävät, ovat ne silti etäisiä ja abstrakteja.

Elämme tämän ylijäämän keskellä sen koko ajan kieltäen.

Syntyy koko ajan kehittyvä trauma.

Kehittyy abjektio.

Monikriisit, joista kukaan ei ole vastuussa, koska kukaan ei niitä aktiivisesti tuota. Tai tuottaa, mutta en minä, vaan joku muu. Aina joku muu.

Tämä on sokeutta. Tämä sokeus on opittua, ylläpidettyä ja rakenteellista, se on peritty olosuhde. Se ei ole vain yksilön ongelma, vaan se on osa meidän luomia ja ylläpitämiä järjestelmiä ja niitä ajattelutapoja, jotka mahdollistavat uhrialueiden olemassaolon.

Tämä sokeutemme on monimutkainen ja syvästi juurtunut ilmiö, joka sisältää useita toisiinsa liittyviä tekijöitä. Tässä moniulotteisessa sokeudessa tarkoituksellinen tietämättömyys, siis tietoisten kieltopäätösten tekeminen, tietoiset kieltämiset, tietoinen päätös olla kohtaamatta ongelmia, jotka vaatisivat henkilökohtaista tai yhteiskunnallista muutosta, muodostaa tämän ideologisen sokeuden keskeisen osan. Kun ongelmat ovat maantieteellisesti tai sosiaalisesti etäällä omasta välittömästä elinpiiristä, etäisyyden luoma välinpitämättömyys johtaa uhrien tilanteen vähättelyyn ja epäoikeudenmukaisuuden normalisoitumiseen. Lisäksi ideologinen sokeus, kuten sokea usko taloudellisen kasvun tai vapaiden markkinoiden ylivertaisuuteen, sokaisee, siis estää ihmisiä näkemästä omien toimien ja elämäntapojen tuhoisia seurauksia. Mahdolliset haitat nähdään korkeintaan välttämättömänä pahana ja joiden korjaamiseksi odotellaan ja kehitellään uutta ja parempaa teknologiaa.

Nälänhätäkin on oikeastaan vain oikean teknologian puutetta.

Epäinhimillistäminen ja toiseuttaminen (a.k.a “ympäristörasismi”) vahvistavat tätä sokeutta leimaamalla uhrialueiden asukkaat vähemmän arvokkaiksi tai jopa syyllisiksi omaan ahdinkoonsa. Ympäristötuhon ja epätasa-arvon jatkuva normalisointi vakiinnuttaa käsityksen siitä, että nämä olosuhteet ovat väistämätön osa kehittynyttä yhteiskuntaa.

Tämä normalisointi on meidän toinen luontomme.

Tämä normalisointi on meidän suomalaisten ongelma, meidän valkoisten, meidän globaalin pohjoisen ongelma, se on meidän ongelma, joilla olisivat parhaat resurssit tehdä asioille jotain.

Tämä meidän toinen luontomme,

se esittyy meille ainoana mahdollisuutena, ainoana mahdollisena mahdollisena. Se vaikuttaa aukottomalta ja ehdottomalta, oikealta, siis luonnolliselta.

Ongelmana on vain se,

ettei se ole.

Ja kaiken lisäksi tämä normalisoitu ja luonnollistettu elämäntapamme ei ole kestävä. Sillä se ei vain luo ja ylläpidä ohutta sidettä jalkojemme alla olevaan maahan, vaan se vähitellen katkaisee ohuen siteemme maahan, se suorastaan kadottaa maan jalkojemme alta.

Merkitystiheytensä ekonomismiksi typistänyt teknologiauskovainen mielemme askaroi edelleen avaruudessa, kuten se askaroi jo Kopernikuksella. Ja nyt mieli askaroi yhä syvemmällä avaruudessa, se uskottelee teknologisten innovaatioiden edustavan ihmiskunnan korkeinta osaamista, se askaroi Mars-planeetan pinnalla, se etsii sukkulaa, joka meidät voisi sinne kuljettaa. Emmekä näin ollen tee paluuta, Leena Vilkan ehdotuksen mukaisesti, takaisin maan pinnalle. Emme valjasta parhaita kykyjämme ajattelemaan sellaista elämisympäristöä, joka mahdollistaisi paluun. Emme anna mieliemme askaroida sellaisten menetelmien, siis myöskään sosiaalisten, poliittisten, liiketaloudellisten tai itse ajattelun menetelmien luomiseksi, joiden avulla voisimme ottaa askeleita lähelle.

Parhaat kykymme askaroivat luodakseen menetelmiä, joilla päästä pois maasta. Ne nostavat pintaan teknologiauskon, jonka meille lupaama pelastus on pääsy pois rikotun maan pinnalta.

Teknologia tulee, oletko valmis?

SAMAAN AIKAAN MARGINAALISSA: Huhuu. Huhuu. Täällä on ajattelua. On on on. Täällä on kysymyksiä. Tämä pieni ja marginalisoitu kysymys on onneksi pintautumassa esiin. Tämä on vielä niin pieni, että voit joutua lukemaan tämän suurennuslasin avulla: miten luoda elämisympäristö, joka mahdollistaisi kestävällä tavalla elämisen ja auttaisi meidät maan pinnalle?