Tämä kehkeytyvä tekstiavaruus on lahjani 20 vuotiaalle Esitystaiteen Seura ry.:lle!

Ensin minun piti rekonstruoida se tilanne, jossa Esitystaiteen Seura sai alkunsa, mutta en löytänyt pitämääni puhetta. Mutta sitten tajusin, että ei se olisi hyvä idea. Vaan hyvä idea olisikin kuvitella itseni tilanteeseen, jossa juuri NYT pitäisin puheen mahdollisesti perustettavasta taideyhteisöstä. Joten tekisin sen tällä tavalla: luon tekstiavaruuden, erilaisten ajatusten ja ideoiden sommitelman. Jokainen yksittäinen sommitelman osa on linssi/katalyytti, jonka kautta ja jonka kanssa lukijassa voi syntyä ajattelua. Ja nämä ajatukset olisivat sitten niitä, joista käsin yhdessäneuvoteltaisiin uuden taideyhteisön käytänteistä ja kokoonpanoista.

Paljon onnea 20 vuotiaalle!

Toivoo Jalmari, esitystaiteen eläkeläinen

Kuvassa minä ja Tuukka. Kuva on esitysinstallaatio Pimeä projekti, osa 1:n, harjoituksesta. Silloin ES ry. oli vielä nimeltään Helsingin Esitystaiteen Keskus ry., jonka nimen myöhemmin annoimme nykyisen Eskus - Esitystaiteen Keskuksen käyttöön.
Esitystilanne tapahtui kokonaan pimeässä ja tilannetta kuvattiin pimeäkameroilla, joiden välittämää kuvavirtaa välitettiin pienille mustavalkoruuduille. Yksi esityksen tavoitteista oli nostaa esiin “kosketuksen fantasioita”. Ja siksi piti tietenkin olla alasti! Kuvan harjoitustilanteessa minä vielä nynnyilin ja pidin shortsit jalassa.

LÄHTÖKOHTA: Tämä on elävä ja muuntuva tekstiavaruus. Se kirjoittuu esiin vähitellen. Se myös muuttuu. Yksittäiset kohdat, linssit, ne voivat muuttua, koska ajattelukin elää koko ajan, kun kirjoitan muita linssejä! Linssejä tulee olemaan yhtä monta, kuin mitä Esitystaiteen Seuralla on vuosia - 20 kappaletta.

(Esitys)taide raunioituvaan maailmaan uponneena

Linssien läpi ajatus taipuu. Se mitä ajattelit (“aalto”) taipuu toisen ajatuksen (“linssin”/”raon”) läpi kulkiessaan ja uusi ajatus on näiden kahden kietoutumisen seuraus. Uusi ajatus on uusi aines , jonka juuri tämä tietty laitteisto (ajatuksesi + toisen ajatus) saa aikaan.

(vrt. diffraktio - Karen Barad (Barad, 2007, 2014))

Ei ole kokonaisuutta, on vain muuntuvia kokoonpanoja. On vain sotkuinen kooste ajatuksista, jotka kulkevat toistensa läpi niiden loputtomassa toisiinsa kietoutumisessaan ja jotka saavat hetkellisen kiteytymän niissä ajatteluteon (kirjoittamisen, lausumisen tms.) akteissa, joka tapahtuu sotkuisuuden keskeltä ajatteluteon tekijän sijainnista käsin.

(sotku, sotkuisuus - vrt. esim. (Barad, 2007; Haraway, 2016; Morton, 2010))

Mikään ei lopu, mikään ei ala. Olemme aina keskellä - toistuvasti, hiljaisesti, huomaamatta. Keskellä hengitystä, joka ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, vaan osa jatkumoa, joka ei tunne kulmaa, ei porttia, jonka läpi voisi astua sisään tai ulos. Jos joskus kuvittelin, että elämä on jono hetkiä, joiden väliin mahtuu alku, keskikohta ja loppu - niinhän minulle opetettiin.

Niinhän meille opetettiin.

Mutta nyt on kovin selvää, että ehkä me olemme(kin) olleet väärässä.

Ei mitään kohtalokasta erehdystä, ei hamartiaa, ei tajunnan räjäyttävää anagnoriaa.

Vain vähittäinen siirtymä tilanteeseen, jossa ymmärtää sen, että ei ole enää mitään saavutettavaa, mutta mitään ei ole saavutettu.

Tämä hetki. Tiedämme yhä vain enemmän yhä vähemmästä, kuiskaa aika, joka on menettänyt suuntansa. Sen viisarit pyörivät samassa pisteessä, unohtaen, että kehällä ei ole rajaa.

Joskus sanoin, että kuolemani hetkellä saapuu uusi ajatus, joka jää kesken kuoleman leikkaamana. Pitkään tuo keskeneräisyys tuntui surulliselta, koska olin oppinut pitämään loppuja täyttymyksenä. Halusin olla sankari/mies, joka täyttää tehtävänsä. Surullinen oli ajatus ajatuksesta, joka ei ehdi asettua sanoiksi, kun se katkeaakin kesken, jää leijumaan kuin hengenveto, jota ei koskaan työnnetä ulos.

Mutta ehkä olemmekin aina olleet väärässä siinä, että kuvittelimme elämän rakentuvan jaksoihin, rytmitettyyn draamaan, alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Meille opetettiin, että jokaiseen hetkeen sisältyy siirtymä: että ensin syttyy tuli, sitten se palaa, ja lopuksi hiipuu.

Mutta entä jos tulen liekki onkin kiinni omassa savussaan - ei palamista, ei sammumista, vain keskeytymätön, väreilevä (savuisa) olomuoto, joka ei tiedä mitä kohti on menossa?

Ei siis suurta erehdystä, ei tragediaa, ei heräämisen huutoa.

Tämä ajatus ei tunne surua, vaikka jokainen hetki on täynnä hiljaista katoamista. Vain hengenveto, joka jää kesken, ja kuitenkin juuri siinä hetkessä, siinä katkeavassa sisäänhengityksessä, maailma piirtyy esiin. Ajatuksen loppu, minkä tahansa päätös, pieni tai suuri kuolema, jota joskus kuvittelin uuden ajatuksen portiksi, ei enää merkitse päätepistettä, vaan siirtymää hengityksessä, jonka rytmi on jo alkanut ennen minua ja jatkuu jälkeeni.

Polku elämiskäytänteenä. Francisco J. Varela sanoo: polku muodostuu kävellessä. Polku ei ole olemassa tuolla jossain odottamassa jalkojamme, eikä askel seuraa ennalta määrättyä reittiä (Varela et al., 2017). On vain liike, joka piirtää maan, vain kulkeminen, joka synnyttää pinnan. Jokainen askel ei siis ota tukea maailmasta – se luo maailman. Ja jos pysähdymme, polku katoaa, kuin virta, joka kuivuu, kun sen vesi lakkaa kulkemasta.

Tässä polunteossa ei ole valloittajan katsetta, ei lupausta omistuksesta tai vallasta. Polku ei kuulu kenellekään: se tapahtuu liikkeessä ja katoaa liikkeen mukana. Tämä tietoisuus, että mikään ei odota meitä, voi tuntua lohduttomalta. Mutta juuri siinä piilee vapaus: ettei ole karttaa, ei suunnitelmaa, on vain jatkuva avautumisen mahdollisuus.

Ja kuten polku muodostuu kulkiessa, myös kävelijä syntyy askelensa myötä. Ei ole ennaltamäärättyä minää, joka lähtee matkalle: minä on prosessi, joka piirtyy esiin liikkeen mukana. Varela kuiskaa: olemassaolo ja liike ovat kietoutuneet toisiinsa niin tiukasti, ettei kumpaakaan voi erottaa. Olemme polkuja, jotka kävelevät itseään, ja samalla hetkenä katoavat.

Ajatus syntyy, jää kesken, muuntuu, eikä sen tarvitse koskaan täyttyä. Mikään ei ala, siksi mikään ei pääty — ja ehkä juuri keskeneräisyys on olemisen todellisin muoto.

Karen Barad lisää tähän virtaan oman äänensä: ei ole alkuja, ei valmiita asioita, on vain jatkuvaa kietoutumista toisiinsa. Jokainen teko, sana ja ajatus on kohtaaminen, yhteentuleminen, kosketus, jossa maailma ja minä tulemme hetkeksi todeksi toisillemme. Kun kirjoitan, en rakenna mitään tyhjästä – avaan vain tilan, jossa jokin voi hetkeksi välähtää näkyviin. Ja kun välähdys on tapahtunut, se on jo muuttunut. Tämä on kirjoittamisen ja olemisen eettinen rytmi: mikään ei pysy, mikään ei pääty, kaikki jatkuu toistensa lomassa.

Siksi meidän on pysyttävä ongelmien parissa. Ei siksi, että odottaisimme tai tekisimme ratkaisua, vaan koska ongelma on paikka, jossa maailma tapahtuu. Ongelma on polku, joka muodostuu kävellessä. Se on kysymys, joka pysyy avoimena eikä pyydä vastausta. Kun pysymme ongelman äärellä, pysymme yhteydessä siihen, mikä liikkuu, mikä elää. Sillä jos yritämme ratkaista kaiken, jäämme jälleen siihen harhaan, että asiat alkavat ja päättyvät — että olisi mahdollista piirtää viiva, joka erottaa alkuperän päätöksestä, liikkeen levosta, minän muista. Jos ratkaisemme kaiken, menetämme sen jatkuvan liikkeen, joka ylläpitää todellisuutta elävänä. Meidän on opittava viipymään ongelmissa, pysymään jännitteen äärellä, ymmärtämään, että epäselvyys on olemisen syke

Tämäkin teksti on vain nyt, ei alku eikä loppu. Hengenveto, joka ei kuulu yksin minulle, vaan myös sinulle, joka luet. Jollet olisi tässä, nämä sanat eivät olisi mitään. Sinä ja minä synnymme hetkellisesti samassa rytmissä, polulla, jota ei ollut ennen kuin katseesi asettui näihin riveihin. Kun katsot pois, teksti ei pääty, vaan muuttaa muotoaan — ehkä se jatkuu sinussa, ehkä jossakin toisessa äänessä, toisessa ajattelussa, toisessa hengenvetoon sisältyvässä hiljaisuudessa.

Mikään ei lopu, mikään ei ala.

On vain keskikohtia, jotka hengittävät toisiaan esiin.

On vain polku, joka syntyy liikkeestä,

ja liike, joka ylläpitää polun.

Me, raunioituva maailma ja sen asukkaat, olemme yhtä ja samaa liikettä.

Koko olemassaolo on hiljaista vaellusta hajoamisen ja muotoutumisen rajalla.

Ja ehkä se riittää: ettei mikään ole pysyvä, ettei mikään ole valmis,

vaan kaikki jatkuu — lempeästi, toisiaan kantavana hengityksenä.

Me olemme heidät, jotka saapuvat aina keskelle — toistuvasti, hiljaisesti, huomaamatta. Keskelle hengitystä, joka ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, vaan osa jatkumoa, joka hengittää itseään, ilman alkua, ilman päätöstä.

Inspiraatioita: (mm. Barad, 2007; Bohm, 2004a, 2004b, 2005; Depraz et al., 2003; Haraway, 2016; Hardyment, 2024; Meadows, 2021; Varela et al., 2017)

Rauniot, raunioilla. Maggie MacLure kirjoittaa raunioista (MacLure, 2011). Hänelle raunioiden käsite toimii voimakkaana metaforana valistuksen ajan ihanteiden rapautumiselle – niiden, jotka ovat pitkään ohjanneet länsimaista teoriaa ja tutkimusta järjen, edistyksen ja universaalin totuuden varaan. Näiden rakenteiden purkautuessa kohtaamme ongelman: ajattelumme kieli on yhä sitoutunut pysyvyyden ja järjestyksen kuvastoon, puhutaan perustoista, juurista ja ylevistä kategorioista, vaikka todellisuus näyttäytyy yhä hajanaisempana ja relationaalisempana. Uusien vastuullisuuden ja suhteellisuuden muotojen tavoittelu edellyttää irtiottoa tästä kielipelistä, mutta käytännön toiminnassa olemme yhä sidoksissa liberaali-humanistiseen etiikkaan, joka vaatii jatkuvaa, mutta usein steriiliä, dialogia. Tällainen varovainen keskustelukulttuuri luo vain sellaista tietoa, joka on helposti hyväksyttävää, mutta samalla se tukahduttaa kriittisen särön, affektiivisen vivahteikkuuden ja aitoa erimielisyyttä kantavat äänet – sen dynaamisen jännitteen, jossa ajattelu voisi todella uudistua.

Tämä hetki. Psykokapitalismi, descartesilainen virhe ja (esitys)taide. Psykokapitalismi on onnistunut ulottamaan taloudellisen logiikkansa yhä syvemmälle inhimillisen kokemuksen kerroksiin, jolloin tuotannon ekonomisointi ei enää koske vain materiaalisia hyödykkeitä, vaan myös mieltä, tunteita ja halua – itse subjektin sisäistä dynamiikkaa. Tässä kehityksessä kapitalismi ei ainoastaan ohjaa sitä, mitä tuotetaan, vaan myös miten ja miksi ajatellaan, tunnetaan ja halutaan. Samalla se on synnyttänyt ekologisen monokulttuurin, jossa planetaarinen monimuotoisuus ja resilienssi uhkaavat sortua yhden totuuden ja yhden arvon – taloudellisen tuoton – hallitsevaan rytmiin. Taide on usein nähty vastavoimana tälle kehitykselle, paikkana, jossa kyetään purkamaan ja haastamaan kapitalismin sisäisiä riippuvuussuhteita. Mutta miten taide ja miten esitystaide asemoi itseään? Sillä jos esitystaide ymmärtää itsensä vakaana, tietynlaisena ja suljettuna subjektina, esimerkiksi tietynlaisena yhteisönä, menetelmänä tai esteettisenä ohjelmana, niin silloin se toistaa juuri sen karteesisen erottelun, jota se pyrkii kritisoimaan: ajattelun ja maailman, hengen ja materian, subjektin ja objektin välinen jakolinja säilyy. Tällöin (esitys)taide ei enää luo maailmoja (worlding), se ei kommunikoi todellisuuden monimuotoisuuden kanssa, vaan heijastaa itseään – se muuttuu autopoieettiseksi järjestelmäksi, joka tuottaa ja ylläpitää vain omaa organisaatiotaan ja käsitystään itsestään. Näin (esitys)taiteen käytännöstä tuleekin itseensä sulkeutuva representaatiojärjestelmä, joka katsoo, David Bohmin (Bohm, 2004b, 2005) termein ilmaistuna, vain omia, aiemmin tuotettuja kuviaan ja tulkitsee ne todellisuudeksi. Tämä ajattelutapa on samalla osa kapitalistisen tiedontuotannon logiikkaa: todellisuudesta ei synny uutta merkitystä yhteistoiminnassa, vaan arvo ja tietämys ikään kuin "kaivetaan esiin" jo olemassa olevasta muodosta, aivan kuten luonnonvarat ulosmitataan maaperästä. Tämä paradigma vahvistaa subjektin hallinnan ja objektin alisteisuuden jännitteen, joka on modernin ajattelun ytimessä. Se ei ole vain filosofinen periaate, vaan käytännöllinen, planetaarisia mittasuhteita saanut järjestelmä, joka oikeuttaa luonnon, eläimet ja ihmisyhteisöt pelkiksi resurssiksi ja informaation objekteiksi. Tähän kietoutuu myös tiedon kriisi: abstrakti, "objektiiviseksi" julistettu tieto on menettänyt yhteytensä tietämisen ruumiilliseen, kokemukselliseen ja paikalliseen ulottuvuuteen. Tuloksena on tiedon monokulttuuri: teknosentrinen, eurosentrinen, ekonomisoitu ja kontrolloiva, joka sulkee ulkopuolelleen muut tiedolliset ekosysteemit, kuten alkuperäiskansojen, taiteellisen ja kehollisen tiedon muodot. (Esitys)taiteen todellinen uudenlaista ajattelua katalysoiva ja monimaailmallisuutta generoiva mahdollisuus voisi siten löytyä juuri tämän monokulttuurisen tietokäsityksen murtamisesta: ei palauttamalla itseään "puhdasta" subjektia etsiväksi instituutioksi, vaan tulemalla avoimeksi, ruumiilliseksi, relationaaliseksi ja haavoittuvaksi prosessiksi – maailmassa, ei sen ulkopuolella.

Inspiraatioita: (mm. Haraway, 2016; Harding, 1991; Hickel, 2020; Jokisaari, 2017; Joutsenvirta and Salonen, 2020; Kallio, 2024; Lemke, 2021; Malhotra et al.eds , 2024; Mazzei, 2021; Morton, 2010; Murrised. , 2020; Orr et al., 2019; Plumwood, 2001; Reinertsen and Thomas, 2023; Stengers, 2017; St. Pierre, 2021, 2023; Torres and Nyaga, 2021; Vitek and Jacksoneds , 2008).

Mahdollinen organisaatio. Kuvittelen mahdollisen organisaation idean päällekirjoittamalla TIETEEN TERMIPANKKI-sivuston osion "organisaatio" (Organisaatio – Tieteen termipankki, 2015).

Organisaatio

Määritelmä:

Organisaatio tarkoittaa prosessuaalisia ja relationaalisia elämisen käytäntöjä, joissa ihmiset, muut lajit, materiaalit ja ideat kietoutuvat toisiinsa muodostaen väliaikaisia verkostoja ja toimintakykyjä, joiden kautta maailmaa tehdään ja jaetaan.

Selite: Organisaatio on heterogeenisten, inhimillisten, ei‑inhimillisten, materiaalisten, diskursiivisten ja toislajisten elementtien muodostama relationaalinen ja dynaaminen kokoonpano (assemblaasi; (DeLanda, 2006, 2016)). Se rakentuu jatkuvasti uudelleen suhteissaan ja prosesseissaan, joissa inhimilliset ja ei‑inhimilliset toimijat, materiaalit, teknologiat, lajienväliset suhteet, ideat ja käytännöt kietoutuvat toisiinsa muodostaen väliaikaisia toimintakykyjä, järjestyksiä ja vastuullisia yhteiselon muotoja. Näin ymmärrettynä organisoituminen ei ole vain ihmisten välistä toimintaa, vaan materiaalisten ja toislajisten tahojen, teknologioiden ja kulttuuristen ainesten välistä yhteismuovautumista. Eettisyys liittyy aina siihen, millaisia maailmoja organisaatio tekee mahdolliseksi. Organisaation ontologia, epistemologia ja etiikka ovat punoutuneet yhteen: mitä organisaatio on, miten se tietää ja miten se toimii eivät ole erillisiä kysymyksiä, vaan osa samaa yhteistä maailmantekoa (sympoiesis; (Haraway, 2016)). Organisaatio ei siis vain ”ole” tai ”toimi” maailmassa, vaan se aktiivisesti tuottaa maailmaa ja kantaa vastuuta niistä maailmallistamisen käytännöistä, joita se toteuttaa (Barad, 2007; Haraway, 2016)

Inspiraatioita: (de Freitas, 2017; Depelteau and Powelleds , 2013; Donati, 2021; Gould et al., 2025; Haraway, 1988; Morton, 2010, 2013; Verlie, 2020; Wiggins and Hunter, 2016)

Organisaatio kokoonpanona. Kun organisaatio ymmärretään elämisen käytänteenä ja kokoonpanona (DeLanda 2006), sen käsite ei rajoitu institutionaalisiin toimijoihin, vaan viittaa mihin tahansa relaatiokenttään, jossa heterogeeniset elementit koordinoivat toimintaansa ja tuottavat maailmaa. Näin myös perhe, ekosysteemi tai lajienvälinen yhteisö voidaan ymmärtää organisaatioina, sillä ne osallistuvat maailman esiintulemiseen ja ylläpitoon. Organisaatio ei siis ole vain sosiaalinen rakenne, vaan eettis‑onto‑epistemologinen kudelma, joka järjestää, ylläpitää ja muuntaa yhteistä todellisuutta ja jossa erilaiset voimat, olennot ja materiaalit kietoutuvat toisiinsa ja tekevät maailmaa todeksi.

Jokainen ihminen osallistuu samanaikaisesti moniin elämisen käytänteisiin – työhön, harrastuksiin, taiteeseen, urheiluun, rukoukseen tai meditaatioon, hengittämiseen ja kehon rytmeihin – joissa myös ei‑inhimilliset ja materiaaliset tekijät vaikuttavat. Nämä käytänteet kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat erilaisia organisaatioita: suhteiden ja virtausten kudelmia, jotka järjestävät arkea ja aistimellista elämää yhtä lailla kuin hallintoa ja taloutta.

Organisaatio viittaa siten kaikkiin niihin käytäntöihin ja kokoonpanoihin, jotka järjestävät, ylläpitävät ja muuntavat yhteistä todellisuutta. Se on mikä tahansa relationaalinen muotoutuma, joka jäsentää osallistujien välistä toimintaa ja yhteistä elämismaailmaa. Organisaatio on aina enemmän kuin inhimillisten suhteiden verkosto: tilapäinen tiivistymä, jossa erilaiset voimat, olennot ja materiaalit kietoutuvat toisiinsa ja tekevät maailmaa todeksi.

Inspiraatioita: (Davies, 2020; de la Bellacasa, 2012; Depraz et al., 2003; de Vaujany et al.eds , 2024; Haraway, 2016; Karen Brayed. , 2023; Puig de la Bellacasa, 2017; St. Pierre, 2021a; Thorpe and Newman, 2023; Varela et al., 2017)

10.

Metateoreettinen siirtymä ja sen mahdollinen seuraus. Tämä metateoreettinen siirtymä perinteisestä staattisesta rakenteesta dynaamiseen kokoonpanoon on edellytys planetaarisesti kestävien elämisen käytäntöjen löytämiselle, sellaisten, joita aikamme kipeästi tarvitsee. Organisaatio relationaalisena kokoonpanona on aina myös toislajinen kokoonpano (Haraway 2008; 2016). Se on osa laajempaa ekologista, teknologista ja biologista kudelmaa, jossa inhimilliset ja ei‑inhimilliset toimijat, eläimet, bakteerit, teknologiat, kasvit ja materiaalit – ovat aktiivisia osallistujia, joiden välillä muodostuu vastavuoroisia riippuvuuksia ja vaikutussuhteita (response‑ability, Haraway 2016).

Organisaatio ei siis ole puhtaasti inhimillinen, vaan sen olemassaolo ja toiminta edellyttävät jatkuvaa kanssatulemista toisten lajien ja materiaalisen maailman kanssa. Tämä näkökulma haastaa perinteisen “kestävän kehityksen” viitekehyksen: jos toiminta on aidosti yhteismuovautuvaa ja vastavuoroista, kestävyys ei ole ulkoinen tavoite, vaan sisäsyntyinen ominaisuus ja välttämättömyys. Toisin sanoen ajatus kestävyydestä kirjoittuu itse elämisen käytäntöihin ja maailmasuhteisiin.

Inspiraatioita: (Artmann, 2023; Bell and Morse, 2005, 2008; Collins, 2023; Cozza and Gherardieds , 2023; Edwards, 2009; Gibbons, 2020; Jevnaker and Olaisen, 2022; Joutsenvirta and Salonen, 2020; Lambert, 2024; Malone and Grayeds , 2017; Morse and Bell, 2011; Morton, 2007; Strausz, 2024; Tàbara, 2023; Värri, 2014, 2018; Vogelaar and Dasgupta, 2022; Wapner and Elvereds , 2016)

11.

Organisaation funktio. Organisaation ensisijainen funktio ei ole tuottaa "jotain", kuten esimerkiksi esitystaideorganisaation funktio ei ole "tuottaa taidetta." Organisaation voi ymmärtää nimityksenä sille jatkuvalle prosessille, jossa toimintaa jäsennetään, mahdollistetaan ja koordinoidaan. (Collins, 2023). Organisaatio on oikeastaan jäsentämisprosessinsa yhteisvaikutus! Sen olemassaolo nousee esiin sen kyvykkyydessä luoda ne säännöt, roolit, sitoumukset (Collins, 2023) sekä kulttuuriset että materiaaliset olosuhteet, joiden sisällä jäsenten välinen toiminta voi ylipäätään tapahtua ja koordinoitua.

Organisaation funktio on toimintaa jäsentävä ja puitteistava, prosesseja mahdollistava kokoonpano.

Inspiraatioita: (Agamben, 2009; Braidotti and Bignalleds , 2018; DeLanda, 2006, 2016; Grantham, 2022; Harvey, 2019; Kish and Quilley, 2021; Laloux, 2021; Latour, 2005)

12.

Organisaatio polkuna. Varelan (Varela et al., 2017) sanoin “polku syntyy kävellessä” – samoin organisaatio ei seuraa karttaa. Sen toiminta luo kartan samalla kun se luo itseään ja ympäristöään. Johtamisen tehtävä -  joka ei välttämättä edellytä johtajaa, vaan johtamisen käytänteitä - ei ole osoittaa maalia, vaan varmistaa, että kokoonpanolla on kyky havainnoida ja reflektoida kävelemisen aikana eli harjoittaa metateoreettista tietoisuutta ja havaita sijaintiaan.

Kokoonpanon muodostuminen, ts. organisaation organisoituminen, on jatkuvaa olosuhteiden luomista, jossa kokoonpano itse maailmallistaa ja saattaa esiin oman polkunsa. Kun tämä puitteistava rooli ymmärretään ensisijaiseksi, organisaation funktioksi usein mielletty “tuotos” – oli se sitten taideteos, palvelu tai jopa organisaation “väärinteko” (Collins 2023) – paljastuu luonteeltaan emergentiksi. “Tuotos” ei ole lineaarisen tuotantoprosessin ennalta määrätty loppupiste, vaan dynaaminen ja ennakoimaton tulos, joka emergoituu organisaation puitteistettujen ja jäsennettyjen osien kompleksisesta vuorovaikutuksesta.

Näin (esitys)taideorganisaation funktio ei ole “esitysten tekeminen”. Esitys tai ensi‑ilta ei ole “tavoite”, joka saavutetaan, vaan emergentti tila, joka syntyy diskurssien, taiteilijoiden, budjetin, rahoituksen, sosiomateriaalisen ympäristön ja yleisön monimutkaisessa ja osin hallitsemattomassa vuorovaikutuksessa. (Esitys)taideorganisaatio “tuottaa” esityksen vain puitteistamalla ja mahdollistamalla näiden elementtien kohtaamisen.

Tämä ajattelutapa vapauttaa organisaation välineellisestä kliseestä, joka näkee sen vain työkaluna. Organisaatio ei “tee” tuloksiaan: se on dynaaminen kokoonpano, josta tulokset emergoituvat.

(Esitys)taideorganisaation funktio on jäsentää oma organisoitumisensa ja mahdollistaa kokoonpanon muotoutuminen, josta esitys emergoituu.

Inspiraatiota: (Braidotti and Bignalleds , 2018; Clarke, 2023; Daigle and McDonaldeds , 2022; Deleuze and Guattari, 2014; Karen Brayed. , 2023; Lee, 2015; Mazzei, 2021; Peters, 2016; Strausz, 2024; Varela et al., 2017; Wiggins and Hunter, 2016)

13.,

14., 15., 16……………………….. (jatkuu)

KIRJALUETTELO:

Agamben G (2009) ‘What Is an Apparatus?’ And Other Essays (D Kishik and S Pedatellatrans. ). Meridian: Crossing Aesthetics. Palo Alto, CA: Stanford University Press.

Artmann M (2023) Human-nature resonance in times of social-ecological crisis – a relational account for sustainability transformation. Ecosystems and people (Abingdon, England) 19(1). Informa UK Limited.

Barad K (2007) Meeting the Universe Halfway: Quantum Physics and the Entanglement of Matter and Meaning. Durham, NC: Duke University Press.

Barad K (2014) Diffracting diffraction: Cutting together-apart. Parallax 20(3). Informa UK Limited: 168–187.

Bell S and Morse S (2005) Holism and understanding sustainability. Systemic practice and action research 18(4). Springer Science and Business Media LLC: 409–426.

Bell S and Morse S (2008) Sustainability Indicators: Measuring the Immeasurable? 2nd ed. London, England: Earthscan.

Bohm D (2004a) On Dialogue. 2nd ed. Routledge Classics. London, England: Routledge.

Bohm D (2004b) Thought as a System: Second Edition. London, England: Routledge.

Bohm D (2005) Wholeness and the Implicate Order. Routledge classics. Taylor & Francisin e-library: Routledge.

Braidotti R and Bignall S (eds) (2018) Posthuman Ecologies: Complexity and Process after Deleuze. London, England: Rowman & Littlefield International.

Clarke DAG (2023) Practising Immanence: Living with Theory and Environmental Education. London, England: Routledge.

Collins S (2023) Organizations as Wrongdoers: From Ontology to Morality. London, England: Oxford University Press.

Cozza M and Gherardi S (eds) (2023) The Posthumanist Epistemology of Practice Theory: Re-Imagining Method in Organization Studies and beyond. 2023rd ed. Cham, Switzerland: Springer International Publishing. Available at:

Daigle C and McDonald TH (eds) (2022) From Deleuze and Guattari to Posthumanism: Philosophies of Immanence. Theory in the New Humanities. London, England: Bloomsbury Academic. Available at: .

Davies B (2020) Entanglement in the World’s Becoming and the Doing of New Materialist Inquiry. London, England: Routledge.

de Freitas E (2017) Karen Barad’s quantum ontology and posthuman ethics: Rethinking the concept of relationality. Qualitative inquiry: QI 23(9). SAGE Publications: 741–748.

de la Bellacasa MP (2012) Nothing Comes Without Its World’: Thinking with Care. The Sociological Review, 60(2).

DeLanda M (2006) A New Philosophy of Society: Assemblage Theory and Social Complexity. Continuum International Publishing Group.

DeLanda M (2016) Assemblage Theory. Edinburgh University Press.

Deleuze G and Guattari F (2014) What Is Philosophy? (J Tomlinson and GB Iiitrans. ). European Perspectives: A Series in Social Thought and Cultural Criticism. New York, NY: Columbia University Press.

Depelteau F and Powell C (eds) (2013) Conceptualizing Relational Sociology: Ontological and Theoretical Issues. Basingstoke, England: Palgrave Macmillan.

Depraz N, Varela FJ and Vermersch P (2003) On Becoming Aware: A Pragmatics of Experiencing. Advances in Consciousness Research 43. Amsterdam, Netherlands: John Benjamins Publishing.

de Vaujany F-X, Gherardi S and Silva P (eds) (2024) Organization Studies and Posthumanism: Towards a More-than-Human World. London, England: Routledge.

Donati P (2021) Transcending Modernity with Relational Thinking. Routledge Advances in Sociology. London, England: Routledge. Available at:

Edwards M (2009) Organizational Transformation for Sustainability: An Integral Metatheory. Routledge Studies in Business Ethics. London, England: Routledge.

Gibbons LV (2020) Regenerative—the new sustainable? Sustainability 12(13). MDPI AG: 5483.

Gould RK, Jimenez Naranjo Y and Balvanera P (2025) Relationality is not WEIRD: the importance of relational thinking in the majority of the planet’s societies. Ecosystems and people (Abingdon, England) 21(1). Informa UK Limited.

Grantham A (2022) Sustainable Business Strategy: Analysis, Choice and Implementation. Berlin, Germany: De Gruyter.

Haraway D (1988) Situated knowledges: The science question in feminism and the privilege of partial perspective. Feminist studies: FS 14(3). JSTOR: 575.

Haraway DJ (2016) Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene. Experimental Futures. Durham, NC: Duke University Press.

Harding S (1991) Whose Science? Whose Knowledge?: Thinking from Women’s Lives. Ithaca, NY: Cornell University Press.

Hardyment R (2024) Measuring Good Business: Making Sense of Environmental, Social and Governance (ESG) Data. London, England: Routledge.

Harvey M (2019) Utopia in the Anthropocene: A Change Plan for a Sustainable and Equitable World. Routledge Studies in Sustainability. London, England: Routledge.

Hickel J (2020) Less Is More: How Degrowth Will Save the World. London, England: Cornerstone Digital.

Jevnaker BH and Olaisen J (2022) Reimagining Sustainable Organization: Perspectives on Arts, Design, Leadership, Knowledge and Project Management. 1st ed. Cham, Switzerland: Springer Nature.

Jokisaari O-J (2017) Kasvatus Tuotemaailmassa: Günther Anders Kasvatusfilosofina. Tampere: Tampere University Press.

Joutsenvirta M and Salonen AO (2020) Sivistys Vaurautena - Radikaalisti, Mutta Lempeästi Kohti Kestävää Yhteiskuntaa. Helsinki: Basam Books.

Kallio J (2024) Ekologinen itsekasvatus: Aikuiskasvatuksen filosofiaa ekokriisien ajassa. väitöskirja. Tampereen ylopisto, Tampere.

Karen Bray HE ja WB (ed.) (2023) EARTHLY THINGS - Immanence, New Materialisms, and Planetary Thinking. New York: Fordham University Press.

Kish K and Quilley S (2021) Ecological Limits of Development: Living with the Sustainable Development Goals. Routledge Studies in Sustainable Development. London, England: Routledge.

Laloux F (2021) Reinventing Organizations : Kohti Tulevaisuuden Työyhteisöjä. Teal Suomi Osuuskunta.

Lambert LM (2024) Ecological empathy: relational theory and practice. Ecosystems and People 20(1).

Latour B (2005) Reassembling the Social: An Introduction to Actor-Network-Theory. Clarendon Lectures in Management Studies. London, England: Oxford University Press.

Lee RA (2015) The Thought of Matter: Materialism, Conceptuality and the Transcendence of Immanence. Philosophical Projections. London, England: Rowman & Littlefield International.

Lemke T (2021) The Government of Things: Foucault and the New Materialisms. New York, NY: New York University Press. Available at:

MacLure M (2011) Qualitative inquiry: Where are the ruins? Qualitative inquiry: QI 17(10). SAGE Publications: 997–1005.

Malhotra S, Singh SA and Rizvi Z (eds) (2024) Globalization and Planetary Ethics: New Terrains of Consciousness. London, England: Routledge.

Malone K and Gray T (eds) (2017) Reimagining Sustainability in Precarious Times. 1st ed. Singapore, Singapore: Springer.

Mazzei LA (2021) Postqualitative inquiry: Or the necessity of theory. Qualitative inquiry: QI 27(2). SAGE Publications: 198–200.

Meadows D (2021) Indicators and information systems for sustainable development. In: The Earthscan Reader in Sustainable Cities. London: Routledge, pp. 364–393. Available at: http://dx.doi.org/10.4324/9781315800462-21.

Morse S and Bell S (2011) Sustainable development indicators: the tyranny of methodology revisited. Consilience: The Journal of Sustainable Development 6(1): 222–239.

Morton T (2007) Ecology without Nature: Rethinking Environmental Aesthetics. London, England: Harvard University Press.

Morton T (2010) The Ecological Thought. London, England: Harvard University Press.

Morton T (2013) Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World. Posthumanities. Minneapolis, MN: University of Minnesota Press.

Murris K (ed.) (2020) Navigating the Postqualitative, New Materialist and Critical Posthumanist Terrain across Disciplines: An Introductory Guide. Postqualitative, New Materialist and Critical Posthumanist Research. London, England: Routledge.

Organisaatio – Tieteen termipankki (2015). Available at: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kasvatustieteet:organisaatio (accessed 29 October 2025).

Orr CJ, Kish K and Jennings B (2019) Liberty and the Ecological Crisis: Freedom on a Finite Planet (K Kish et al.eds ). Routledge Explorations in Environmental Studies 1. London, England: Routledge.

Peters L (2016) Cliche and Organization: Thinking with Deleuze and Film. Newcastle upon Tyne, England: Cambridge Scholars Publishing.

Plumwood V (2001) Environmental Culture: The Ecological Crisis of Reason. Environmental Philosophies. London, England: Routledge.

Puig de la Bellacasa M (2017) Matters of Care: Speculative Ethics in More than Human Worlds. Posthumanities. Minneapolis, MN: University of Minnesota Press.

Reinertsen AB and Thomas LM (2023) Posthumanist Research and Writing as Agentic Acts of Inclusion: Knowledge Forced Open. London, England: Taylor & Francis.

Stengers I (2017) Another Science Is Possible: A Manifesto for Slow Science (S Muecketran. ). Oxford, England: Polity Press.

St. Pierre EA (2021a) The lure of the new and the hold of the dogmatic. Qualitative inquiry: QI 27(5). SAGE Publications: 480–490.

St. Pierre EA (2021b) Why post qualitative inquiry? Qualitative inquiry: QI 27(2). SAGE Publications: 163–166.

St. Pierre EA (2023) Poststructuralism and post qualitative inquiry: What can and must be thought. Qualitative inquiry: QI 29(1). SAGE Publications: 20–32.

Strausz E (2024) Transforming epistemological disconnection from the more-than-human world: (inter)nodes of ecologically attuned ways of knowing. International relations 38(3). SAGE Publications: 407–426.

Tàbara JD (2023) Regenerative sustainability. A relational model of possibilities for the emergence of positive tipping points. Environmental sociology 9(4). Informa UK Limited: 366–385.

Thorpe H and Newman JI (2023) Diffracting the special issue: The co-emergence of response-able collaboration. Cultural studies < 23(2). SAGE Publications: 103–110.

Torres RA and Nyaga D (2021) Critical Research Methodologies: Ethics and Responsibilities. Studies in Critical Social Sciences 181. Leiden, Netherlands: Brill.

Varela FJ, Thompson E and Rosch E (2017) The Embodied Mind: Cognitive Science and Human Experience. The MIT Press. London, England: MIT Press.

Värri V-M (2014) Halun kultivointi ekologisen sivistyksen mahdollisuutena. In: Saari A, Jokisaari O-P, and Värri V-M (eds) Ajan Kasvatus: Kasvatusfilosofia Aikalaiskritiikkinä. Tampere: Yliopistopaino, pp. 87–122.

Värri V-M (2018) Kasvatus Ekokriisin Aikakaudella. Tampere: Vastapaino.

Verlie B CCR 15 (2020) From action to intra-action? Agency, identity and ‘goals’ in a relational approach to climate change education. Environmental education research 26(9-10). Informa UK Limited: 1266–1280.

Vitek B and Jackson W (eds) (2008) The Virtues of Ignorance: Complexity, Sustainability, and the Limits of Knowledge. Lexington, KY: University Press of Kentucky.

Vogelaar AE and Dasgupta P (2022) Reimagining Labor for a Sustainable Future. Routledge Studies in Sustainability. London, England: Routledge. Available at:

Wapner P and Elver H (eds) (2016) Reimagining Climate Change. Routledge Advances in Climate Change Research. London, England: Routledge.

Wiggins L and Hunter H (2016) Relational Change: The Art and Practice of Changing Organizations. London, England: Bloomsbury Business.