VIHREÄ SIIRTYMÄ - ITSE ITSENSÄ PAHIN VIHOLLINEN?

#MitäTänäänKoulussaOpin #IsojaKysymyksiä

VIHREÄ SIIRTYMÄ - ITSE ITSENSÄ PAHIN VIHOLLINEN?

Vihreä siirtymä on äärimmäisen materiaalivaltainen. Se, että irtaudumme fossiilisista polttoaineista, ei tarkoita, että irtaudumme esim. kaivostoiminnasta. Päinvastoin: lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä se tarkoittaa kaivostoiminnan massiivista lisäämistä.

Vihreässä siirtymässä materiaalivaltaisuus kasvaa, sillä puhtaaseen energiaan siirtyminen tarkoittaa siirtymistä polttoaineintensiivisestä järjestelmästä materiaali-intensiiviseen järjestelmään. Yksi maatuulivoimalaitos vaatii noin 9 kertaa enemmän mineraaleja kuin vastaavan tehoinen kaasua polttava voimalaitos. Lisäksi vihreän siirtymän teknologiat (aurinkopaneelit, tuulivoimalat, sähköautot, akut, sähköverkot) nostavat tiettyjen mineraalien kysynnän monikymmenkertaiseksi tulevina vuosikymmeninä. Ja Suomessa paljon puhutut datakeskukset: Googlen data ja algoritmit ovat sinällään aineettomia, mutta ne "pyörivät" valtavissa, energiaa syövissä datakeskuksissa, jotka on rakennettu betonista ja teräksestä ja jotka vaativat jatkuvaa jäähdytystä. Nämä paikallisesti esiintyvät ongelmat ovat suoria ja melko hyvin mitattavissa olevia vaikutuksia, joita Google pyrkii minimoimaan teknologisilla ratkaisuilla. Ja keskustelu niiden ongelmista yritetään pitää tällä tasolla. Mutta paljon syvempi ongelma on se, ettei datakeskus ole olemassa itseään varten, vaan se on digitaalisen kulutuksen mahdollistaja ja kiihdyttäjä. Tämä ongelma osaltaan syö sen mahdollisen hyödyn vihreälle siirtymälle, sillä se mahdollisesti aiheuttaa myös rebound-ilmiön! Kun aikoinaan verkkoyhteydet nopeutuivat, emme alkaneet käyttää internetiä vähemmän aikaa (vaikka se oli yksi sen arvolupauksista), vaan aloimme katsoa korkealaatuisempaa videota, pelata raskaampia verkkopelejä ja ladata suurempia tiedostoja. Tehokkuuslisä syötiin välittömästi kasvaneella kulutuksella. Nyt kun datakeskus mahdollistaa uuden, tehokkaan tekoälysovelluksen, se luo paineen kuluttajille päivittää älypuhelimensa tai tietokoneensa uudempaan malliin, jossa on tehokkaampi prosessori tämän vaativamman sovelluksen pyörittämiseen. Tämä ongelma on paljon vaikeampi, koska se vaatisi koko digiuskovaisen talouden, sen kasvumallin ja liiketoimintalogiikan kyseenalaistamista. Tosin poliitikot ja yritysjohtajat haluavat siirtää vastuun kuluttajalle ja ulkoistavat itsensä pois halun rakentumisen mekaniikasta.

Puhe “aineettomasta pääomasta” on siis sumutusta siinä mielessä, että se pyrkii tekemään näkymättömäksi sen fyysisen ja ekologisen perustan, jonka varassa se lepää. Se luo illuusion puhtaasta, älykkäästä ja kevyestä taloudesta, vaikka todellisuudessa taloutemme materiaalijalanjälki on edelleen valtava - se vain yritetään saada näkymättömiin. Kun suomalaiset yritysjohtajat ja poliitikot korostavat aineetonta pääomaa ja innovaatiokykyä he muiden länsimaiden kanssa pyrkivät varmistamaan paikkansa globaalin arvoketjun huipulla. Tämä ylläpitää vanhaa, kolonialistista perua olevaa globaalia työnjakoa. Karkeasti sanoen globaali pohjoinen keskittyy arvoketjun "puhtaisiin", korkean lisäarvon ja "aineettomiin" osiin eli tutkimukseen ja tuotekehitykseen, designiin, patenttien omistamiseen, brändäykseen ja rahoitukseen. Ja globaali etelä jätetään arvoketjun "likaisiin", matalan lisäarvon ja erittäin aineellisiin osiin: raaka-aineiden kaivamiseen, alkutuotantoon ja usein myös kokoonpanotyöhön, joka vaatii paljon halpaa työvoimaa.

Tämän rakenteen lopputulos on se, että suurin osa tuotteen arvosta ja voitoista kertyy "aineettoman" pääoman omistajille pohjoisessa, vaikka suurin osa fyysisestä työstä ja ympäristökuormasta lankeaa etelään. Tämä johtuu ihan vain siitä, että tämän arvoketjun tuottavimmat osat ovat tällä hetkellä vahvasti keskittyneet Kiinaan, Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. On olemassa vaara, että globaali etelä jää, edelleen, pysyvästi raaka-ainetuottajan rooliin, kun rikas pohjoinen myy heille takaisin kalliita lopputuotteita. Kun suomalainen poliitikko siis puhuu "luovuudesta" ja "innovaatiokyvystä" talouskasvun lähteenä, hän samalla (tiedostaen tai tiedostamattaan) hyväksyy ja vahvistaa tämän vanhan, olemassa olevan rakenteen. Hän sanoo (tiedostaen tai tiedostamattaan), että meidän ei tarvitse kilpailla kaivostyöllä tai tehdastyöllä, vaan "älyllä." Tämä on mahdollista vain siksi, että joku muu tekee sen "likaisen työn" puolestamme, jotta meidän "aineettomat innovaatiomme" voivat toteutua fyysisessä maailmassa. Puhe aineettomasta pääomasta ei ole vain talouspoliittista retoriikkaa, vaan se on syvästi ideologinen valinta, joka auttaa meitä (edelleen) sivuuttamaan oman kulutuksemme ja vaurautemme materiaalisen perustan ja ylläpitämään olemassa olevaa globaalia järjestelmää, jossa olemme tottuneet olemaan hyötyjinä. Näin ollen kestävä, systeeminen syvämuutos jää tapahtumatta ja vihreä siirtymä pelkistyy pelkäksi data- ja mittausongelmaksi, jonka tarkoituksena onkin vain olemassa olevien valtasuhteiden ylläpitäminen, tiedollisen suojamuurin rakentaminen. On siis ihan perusteltu syy kysyä, että missä on vihreän siirtymän se “siirtymä”?

Ja kun taiteen edunvalvojat ja taiteilijat innostuvat siitä, että miten tärkeä luovuus onkaan yhteiskunnalle, niin tämä on se systeeminen konteksti, jossa luovuutta tässä yhteydessä tarkastellaan ja jossa sille luodaan alati ohenevaa merkityksellisyyttä! Kyse ei ole vain siitä, että miten taiteilijat merkityksellistävät taidetta, vaan myös siitä, että millaisia merkityksiä muut ihmiset sille antavat eli millaiseen kontekstiin / käyttöyhteyteen taide asetetaan.