Eettisestä stressistä - miten systeemiuskovaisuus vakioi jopa merkityksellisen elämän
Luin alla olevan linkin takaa olevan jutun.
Luin ja sitten kirjoitin.
Kommentoin.
Tärkein kommentti tähän juttuun on se, että tämä Eskoliini tässä EI OLE SALOSTA, vaan HÄN ON PERTTELISTÄ. Ihmiset oikeasti luulevat, että jonkin hallinnollisen manööverin kautta voisi olla mahdollista ottaa Pertteli osaksi jotain kuntaliittymää. Ei. Ei onnistu. Pertteli on aina Pertteli. Ehdoitta. Piste.
No tässä se asiani sitten olikin.
Ehe. Ehe. Ehe. Vitsillä sisään.
Toki tuo on totta: Pertteli on Pertteli. Aina.
Mutta siis, työahdistus ja eettinen stressi.
Ja rakenne, jonka puitteissa eettinen stressi tapahtuu.
Olkoon tämän kommenttikirjoitukseni tyylilajina vaikka rönsyilevä kolumni.
Sillä kirjoittaisin lyhyemmin, jos minulla olisi siihen aikaa. Eikä nyt ole aikaa.
Minulla ei ole aikaa, mutta voin kommentoida.
Sen verran voin ainakin kommentoida, että lienee ihan hyvä, ettei tuon jutun kommenttikenttä ole avoinna. Sillä todennäköisesti yksi keskeisin kommentti olisi se, että “menis hippi muualla töihin, jos kerta työpaikka ahistaa”, “eikö tää eskoliini tiiä, että työpaikalla ei oo pakko kärsiä, että ihan oma valinta jäädä ja sitten vielä menee ylelle ulisemaan” ja sitten tietenkin se klassikkojen klassikko:”KENEN LEIPÄÄ SYÖT, SEN LAULUJA LAULAT!” Ja varmaan muistutettaisiin siitä, että työntekijällä on lojaliteettivelvoite työnantajaansa kohtaan ja että nyt tämän Eskoliinin työnantajan tulisi vähän tarkastella, että minkälaisia asioita työntekijä julkisesti menee puhumaan - että onhan tuo nyt pahaa bisnekselle!
Mistä nuo olettamani kommentit nousevat?
Mistä nousee tuon yhden "eskoliinihenkilön", joka on muuten myös isosiskoni (tämä tässä tunnustettakoon), puhuma ahdistus ja eettinen stressi?
Se nouseee esiin, ainakin osin siitä, kun työntekijä ja työantaja erillistyvät toisistaan, kun tämä dikotomia rakentuu, kun työantajarakenne elää omaa elämää ja ihminen, joka astuu osaksi itsestä erillistynyttä rakennetta, elää myös omaa elämäänsä. Ja niidenhän EI pitäisi elää eri elämää. Kun esimerkiksi sairaanhoitajat, joiden sanotaan tekevän työtä, jolla on merkitys, kun he irtisanoutuvat työstään eettisen stressin vuoksi, he kokevatkin, ettei työ, jolla piti olla merkitys, ettei sitä voikaan tehdä rakenteessa, joka elääkin ihan omaa elämäänsä. Rakenne, joka elää elämäänsä ihmisistä huolimatta, työntekijästä riippumatta. Se rakenne, nykyään, puhuu resursseista, se puhuu reduktionismin nimissä mittareista, jotka mittaavat avainlukuja ja ne luovat indeksejä, joita seurata. Ja rakenne vakioi itsensä näiden perusteella, ihmisistä huolimatta. Ihmisen tulee vakioitua rakenteen mukaan. Tai muutoin et laulakaan työnantajan lauluja. Ja koska työntekijä jätetään yksin ratkaisemaan merkityksellisyys, hänen on joko leikattava osa itsestään pois, siis töihin saapuessaan tai sitten hän kokee, kuten Eskolin tuossa jutussa, eettistä stressiä. Työ alkaakin ahdistaa. Ahdistus pintautuu esiin viestien syvästä ristiriidasta, arvojen ja toiminnan, puheiden ja tekojen, arvolupausten ja niiden pettämisten ristiriidoista. Se syntyy tuhansista pienistä pettymyksistä, tuhansissa hetkissä tapahtuvista pienistä päätöksistä ja reaktoista, siis kaikistä niistä vaikutelmista, joita työtä tehdessä kohtaa ja joita tuskien kaikkia tiedostaen kokee. Mutta ne tulevat koetuiksi ja ahdistus kirjaa niistä jokaisen.
He, jotka rakenteita luovat ja joilla on valta niiden ylläpitämisessä, heidän tulisi paremmin ymmärtää, että mitä se vakioitu rakenne tekee maailmalle, mitä se tekee ihmiselle, mitä se tekee niille sairaille, jotka saapuvat terveyskeskukseen ja mitä se tekee niille, jotka ottavat heidät vastaan ja joiden oletetaan pitävän saapuvista huolen. Jotkut sanovat, että kyllä rakenteen sisällä voi toimia merkityksellisesti ja että jos haluaa muutosta, niin silloin on vain hyvä vain, jos rakenteessa on joku, joka muuttaa sitä sisältäpäin - hoiva tapahtuu kohtaamisessa, eikä rakenne ole siinä tilanteessa, hoitohuoneessa. Merkityksellisyys saapuu siis rakenteesta huolimatta ja on pelkästään työntekijän vastuulla. Ja miten usein olenkaan kuullut tuon väitteen rakenteen sisällä toimimisesta teattereissa, teatteriorganisaatioissa? Mutta parhaimmillaankin muutos, joka tapahtuu, on inkrementaalista muutosta, systeemiuskovaisten salliman rajoissa tapahtuvaa muutosta, joka ei ehkä ole muutosta lainkaan, vaan rakenteen kyvykkyyttä ottaa mahdollinen erimielisyys osaksi itseä. Niinhän se kapitalismikin tekee - se myy vallankumouksen vallankumoukselle itselleen. Se myy marginalisoitujen ihmisryhmien tarpeet osaksi sitä systeemiä, jota piti muuttaa. Ja nyt automainokset puhuvat myytävien autojen olevan “turvallisia tiloja.” Siis kenelle? Ainakaan ei niille, jotka sitä turvallista tilaa tosiasiallisesti tarvitsevat. Ja taaskaan ei mikään muuttunut, vaikka uusi termi nätisti ilmaantui heidän sanastoonsa, joilla valta on. Kun Teatterikorkeakoulussa opiskellessani koulutuksesta vastaavat hallinnon edustajat, professorit ja rehtorit selittivät rakenteesta huolissaan oleville, että opettajat kyllä itse ratkaisevat opetustilanteessa mitä opettavat, niin he samalla tulivat esittäneeksi väitteen siitä, että rakenteesta mahdollisesti tulkittavat arvot eivät tavoita heidän työtään, eikä se mitenkään vuoda opetukseen. Eli huoli pois. Näin he siirsivät huomion pois rakenteesta, joka näin esitettiin neutraalina, ei osana toimintakulttuuria, vaan ainoastaan teknisenä puitteena opetustoiminnalle. He asettivat keskiöön opettajan - jos siis opiskelijat kokivat ahdistusta, oli se sitten opettajien ongelma. Ja opiskelijat tietenkin omaksuivat asenteen ja kritiikin kohteeksi joutui aivan liian usein opettaja. Ongelma siirtyi siis yksilön ongelmaksi, yksilön ratkaistavaksi. Ja rakenne pysyi koskemattomana.
Ja lienee selvää, että tuo kaikki oli kuvailua siitä, mitä silloin kutsuin opetuksen piilo-opetussuunnitelmaksi, tosiasiallisesta opista, joka oli merkittävämpi ja syvempi oppi, kuin se, että mitä kurssien temaattiset sisällöt olivat.
Gary Hamelin mukaan intohimo on se, mitä työntekijä haluaisi antaa työnantajalle. Ja ei oikeastaan työnantajalle, vaan samalla hän antaa sen itselleen, antaa sen maailmalle, antaa sen sille elämälle, jota hän haluaa elää ja jonka hän haluaa elää kokonaisena ja täytenä. Suomessa työntekijät ovat huonosti sitoutuneita työhönsä (tuoreen raportin mukaan 21%), masennukset ja uupumukset lisääntyvät ja takuulla osasyy on tuo periaate, jossa työpaikka ajatellaan olosuhteena, johon ei kuulukaan saapua kokonainen ihminen, vaan ainoastaan se pelkistetty työidentiteetti, joka vakioituu vakioituneen ja määrätyn työnkuvan mukaiseksi. Sen rajaamaksi ja sen rajoja ankarasti tarkkaillen. Sillä jos rajoja ylittää, kulttuuri omaa rankaisumekanismin, joka toimii ilman, että esihenkilön siihen ehtii edes reagoida - yhteisö kurittaa omat jäsenet takaisin ruotuun, siis työpaikan kulttuurin rajojen sisälle, takaisin, sen ehtojen mukaiseksi.
Ongelma sälytetään yksilölle - jos sinua ahdistaa, on se sinun ongelmasi. Koska kaikki työhän on arvokasta vai miten se hokema menikään?
Yritykset, siis työantajat ovat neroja tässä - jos hankausta syntyy, he saattavat hiukan kehittää työpaikkademokratiaa, he voivat hiukan kehittää tasa-arvokäytänteitä, he voivat luoda tasa-arvoisia palkkaohjelmia ja mikä parasta - he voivat hankkia sertifikaatin todistamaan kaiken olevan hyvin! Mutta vaikka kaiken tuon tekisi, niin muuttuuko mikään? Muuttuvatko omistamisen ja vallan rakenteen? Ohjautuuko yritys toisella tavalla? Muuttaako yritys jotain siitä, että mitä se olettaa tietävänsä, miten se tieto muodostuu?
Meidän maamme ehkä suosituin ja eniten rukoilluin, eniten palvotuin ja eniten erilaisia uskonharjoittamisen käytänteitä on systeemisuskonnolla. Systeemiuskovaisten seurakunnat ovat rakentaneet kirkkoja on ympäri Suomea, etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Tämä uskonto takoo systeemiuskovaisuutta jo ihan syntymästä lähtien, sen halua muokkaava kulttuuri muovaa lasta ihan syntymästä lähtien. Sosialisaatio on sen mekanismin nimi. Se on siis hyvin syvällä meissä, ihan siellä haluavan kehon syvimmissä syvyyksissä, jonne ei oikein ole enää edes pääsyä, siis meillä jo-elävillä, tähän annettuun kulttuuriin astuneilla. Siellä sokein sokea pisteemme ja kulttuurisen ymmärryksen katvealue sijaitsee. Timothy Mortonia varioiden meidän tulisi ajatella maailmassa, ei vain ajatella maailmasta/-aa. Myös Haraway ehdottaa samaa, sillä hän korostaa perustavanlaatuista, ensisijaista kietoutuneisuutta ja relaatioiden ensisijaisuutta. Yksilöt tai oliot eivät ole olemassa ennen suhteitaan, vaan ne muodostuvat suhteissaan, kuten lapsi kehkeytyy vähitellen esiin alkuperäisen halun suuntautuessa maailmaan, vanhempiensa katseisiin ja kehittyvien vaikutelmien tunnustamisesta. Synnymme aina johonkin sosiokulttuuriseen ympäristöön, jonka puitteissa sosiaalistumme kaltaisiksemme ja jossa annettua/perittyä kulttuuriamme ylläpitävät syväuskomukset syntyvät. Arto O. Salosen mukaan ”Ihmisen minuus on väistämättä ruumiillinen ja siten aineelliseen maailmaan tiiviisti kytkeytynyt. Sama pätee älyllisen päättelyn ja keholliseen kokemukseen ulottuvien tiedon lajien suhteeseen. Nyt tarvittava muutos edellyttää näiden dualismien ja hierarkioiden murtamista. Tavoitteena on ihmisyyden, ihmistenvälisyyden ja monilajisuuden kultivoiminen kokonaisvaltaisesti.”
Alan kerrankin hahmottaa erään syvästi arvostamani opettajan esittämää ajatusta jumalrakenteesta. Hän sanoi, että “mikään ei muutu, vaikka jumalan nimi vaihtuu, jos itse jumaluusrakenne pysyy samana.” Totuus ei muutu, jos se mekanismi, jolla totuus tuotetaan, pysyy samana. Muutoksen pitää tapahtua myös syvärakenteissa, syväuskomuksissa eli myös siinä, että miten tiedämme sen, minkä tiedämme ja miten ajattelemme sen, mitä ajattelemme. Veli-Matti Värrin mukaan voimme puhua vaikka kuinka paljon muutoksesta, mutta mikään ei muutu, jos maailmaa koskevat perususkomukset pysyvät samoina – ja myös yritysten tulisi pohtia uusiksi tietonsa, että missä sen tieto on ja millaista sen tietäminen on. Ja jos tuota metateoreettisia elementtejä sisältävää ajattelua ei tehdä, ei myöskään uusi ajattelu kulkeudu yritysten sisään ja Teivo Teivaista varioiden mahdollinen muutos jää Tehtaan porttien ulkopuolelle.
Tämä voi olla myös se syvätausta, josta tuo isosiskoni havaitsema eettinen stressi nousee.
On selvä, että siinä on oma vankka viisautensa, että “kenen leipää syöt, niin sen lauluja laulat.” Mutta ero tuleekin siinä, että miten se laulu, jota lauletaan, miten se on yhdessä tuotettu vai onko se rakenteen määräämä ja suuhun pakottama laulu? Tuo mekanismi, jossa se suuhun pakotetaan, se on myös ruumiillinen mekanismi, joka toimii kuin diktaattoreiden luomat julkiset rituaalit - ne tunkeutuvat kehon kautta, kehollisin menetelmin, tietoisen mielen huomaamatta. Kysykää vaikka Arendtilta, Reichilta ja mitä näit on.
Systeemiuskovaisuuden nimissä me vakioimme organisaation, me vakioimme itseämme ja me vakioimme toisiamme. Vaikka kukaan meistä ole tämä vakioitu indeksi- ja standardikokoelma. Erehdymme luulemaan, että tämä vakoitujen mallien verkosto luo koneen ja että niistä rakentuva kone on myös maailma, jossa elämme. Kesytämme itsemme. Systeemiuskovaisuuden nimissä domestikoimme itsemme osaksi rakenteita, kehitymme yhdessä näiden rakenteiden kautta ja olemme niistä syvästi riippuvaisia. Domestikoimme itse itsemme. Systeemiuskovaisuus ei ole vain työpaikkojen uskonto, sillä työpaikat ovat vain kirkkoja, jossa systeemiuskovaisuuden rituaalit ja rukoukset, siis ne työnantajan laulut, vain heijastavat systeemisuskovaisuuden kaiken läpäisevää maailmakuvaa, sitä ylläpitävää syväuskomusta, joka on se peritty ja annettu olosuhde, johon synnyimme. Luulemme, ettei systeemiuskovaisuuden ulkopuolta ole ja jos joku edes vihjaa sen ulkopuolta, on siihen reaktio sitten lempeimmillään hymyilevä katse ja lause: "tuo nyt on sitä jotain utopiaa ja filosofiaa." Mutta pahimmillaan se on erillistämistä, atomisoituvan todellisuuden ja elämiskäytänteiden puolustamista ja toisen erityisyyden tunnustamatta jättämistä. Siis ahdistusta ja eettistä stressiä.
Tuorein systeemiuskonnon aikaansaannos, tuota tuhoavaa erillisyyttä rakentava mekanismi on se esille tuotu tuorein laki-idea, jonka mukaan työntekijä on mahdollista irtisanoa alisuoriutumisen takia - irtisanomisen syyksi riittää ihan siis se, että SINÄ ET VAAN RIITÄ.
“Sori siitä, mutta et vaan riitä.”
Et riitä. Taiteen yhteydessä samaa ajattelua rakentaa taiteilijoiden suusta usein kuultu lause: "olet niin hyvä kuin viimeinen teoksesi.”
Ja urheilijat pönkittävät samaa sanomalla: "olet niin hyvä kuin viimeinen tuloksesi."
Olet siis vain esityksesi, olet siis vain tuloksesi.
“Olet tuloksesi, mutta olet sitä yksin”, sanovat yritykset, sanovat pörssit, sanovat poliitikot, sanovat mittaamatonta mittaavat, sanovat ne, joille ei ole mitatun ulkopuolta, sanovat ne, joiden mukaan vain mitattua voi muuttaa ja kehittää. Milloin työnantajille tarjotaan kannusteita sille, että ne tarjoaisivat työpaikkoja, joissa kultivoidaan merkityksellisyyttä? Milloin yrityksiä sanktioidaan siitä, että ne kehtaavat laittaa auki työpaikkoja, joihin ne eivät saa työntekijöitä, kuin valtion kanssa erikseen sovituilla pakottamis... eikun kannustamiskeinoilla? Milloin työnantajat pohtivat ja kysyvät, että millainen on se työ, jota työntekijät mahdollisesti haluaisivat tehdä? Sillä työ ei tapahdu yksin, vaikka herra kuinka yrittäisi kieltää rengin merkityksen ja renkiin kietoutumisensa. Milloin he pohtivat tätä yhdessä heidän kanssa, joiden kanssa työ yhteistyössä voisi toteutua, siis työtä kaipaavien kanssa? Miten auttaa työnantajia luomaan työpaikkoja, jotka kutsuvat luokseen työntekijöitä?
