HILJAISUUKSIA - harjoitus paikallistuvasta minästä

HILJAISUUKSIA, HILJAISUUKSIA, HILJAISUUKSIA 

HILJAISUUKSIA, HILJAISUUKSIA, HILJAISUUKSIA 

HILJAISUUKSIA, HILJAISUUKSIA, HILJAISUUKSIA 

Wit peltojen keskellä. 

Viivoiksi muuttuneiden peltojen keskellä. 

Yksiväristen peltojen, 

yksilajisten, 

yksikertaistuneiden peltojen keskellä. 

Wit maisemassa. 

Wit kulkemassa, kävelemässä. 

Wit katsomassa, pohtimassa, havaitsemassa. 

Wit aavistelemassa. 

Wit on kulkenut jo kauan. 

Tämä on hänen kotiseutunsa. 

Lähitienoo, 

joka ei ole kaunis, joka ei ole rakas, joka ei ole tärkeä, joka ei ole mitään.  

Sillä se on kotimaisemansa. 

Vähän sama, 

jos kysyisi, että onko äitisi kaunis.  

“Hän on äiti”, 

Wit sanoisi. 

Kaikki tärkeät asiat 

ovat aina enemmän,  

kuin mitä yksikään sana voisi sanoa.  

Wit muistaa, 

miten eräs saamelainen kerran 

kertoi miten hän kulkiessaan kotimaisemassaan, 

tietää mikä lintu oli viimeksi istunut sen tietyn puun oksalla, 

miten puron tietynlaisesta sameudesta tietää ylävirran koivuilla olevan hätä. 

Ja miten lumelle, 

sen erilaisille vaiheille, 

on olemassa yli 200 sanaa. 

Mutta silti hän ei sanoisi,

että tietää lumesta kaiken,

että tietäisi kotimaisemastaan kaiken.

Että tietäisi metsästä kaiken.

Wit hymyilee. 

Hän ei ihan samanlaiseen ymmärrykseen voi ikinä päästä,

niin syvästi tieto ja tietäminen,

mitat ja mittaaminen

ovat häntä luoneet,

häntä satuttaneet.

#SmashCapitalism

#SmashPatriarchyFirst

Siellä Wit nyt kulkee,

omassa sijainnissaan,

omassa paikallistuneisuudessaan,

tuhansien ja tuhansien virtausten sekaan saostuneena.

Ja taas hän pysähtyy. 

Katselee ympärilleen. Ottaa kourallisen savea. Etsii katseellaan. Etsii lintuja. Etsii 

peuroja. Etsii naapurin kissaa. Etsii laiduntavaa lehmää. Etsii käärmettä. Etsii hiiriä, 

kärpäsiä, hyttysiä, paarmoja, sudenkorentoja, etsii matoja ja toukkia.  

On hiljaista. 

Hiljaista. 

Melkein voi kuulla vehnän kasvavan ja ilmavirrasta heiluvan heinän äänen. 

Eikä mikään täsmää. 

Jo vuosia sitten Wit havahtui puiden hiljaisuuteen. 

Metsässä kulkiessaan hän huomasi, ettei metsä kuulostanut samalta kuin ennen. 

Äänet, joita oli mahdollista kuulla, ne olivat kuin äänet ennen ukkosta. Mutta ilman 

sitä matalapainetta.  

Äänimaisema oli ääniltään harventunut.  

Eläminen muuttuu abstraktiksi. 

Aika muuttuu abstraktiksi. 

Ei enää mennä nukkumaan, kun nukuttaa. 

Ei enää syödä, kun on nälkä. 

Ei enää naida, kun panettaa. 

Ei mitään järkeä. 

Wit saapui järven rantaan.  

Tässä järvessä hän on uinut. Uimakoulunsa käynyt. Iltoja sen rannalla viettänyt. 

Makkaraa sen nuotiopaikalla grillannut. Tyttöjä vakoillut pukuhuoneen seinän 

reiästä, joita oksaisessa laudassa oli useita. Siellä. hän oli juossut karkuun ja kaiken 

kieltänyt. Suruja itkenyt kesäillan lämmössä. Mopolla möyhinyt rannan hiekkaa. 

Talvella järven poikki hiihtänyt. Paljon elämää. 

Mutta jokin ei täsmää.  

Järvessäkin on jotain outoa. Vesi heijastaa valon eri tavalla. Vesi heijastaa Witin 

kasvot eri tavalla. Vesi on pinnaltaan kuin kalvo. Vesi on sameampaa. Kasvillisuus 

rannassa rehottaa tavalla, joka ei ole tästä järvestä. 

Eikä kukaan ui vedessä. 

Mökit järven rannalla vaikuttavat olleen tyhjillään jo pitkään. 

“Ahaa, siis siksi järvelle johtava hiekkatie oli liki umpeen ruohottunut - täällä ei 

enää käydä”, Wit kuin vahingossa kuiskasi ääneen. 

Wit suree hetken. 

On vaikea ymmärtää, että ennen niin täynnä elämää ollut järvi ja järven rannat ovat 

nyt niin hiljaa. Aivan hiljaa. Witin täyttää se sama tunne, kuin mikä tulee 

autioituneista taloista peltoaukioilla ja metsäteiden loppupäissä. Ne kaikki olivat 

joskus olleet jonkun perheen unelmia, saavutettuja tavoitteita perheestä, omasta 

työstä, omasta kodista, omasta elämästä. Tavallisia suuria unelmia. Ja nyt ne kaikki 

ovat sijoilleen unohtuneita. Sinne jääneitä ja siellä vähittäin tuhoutuvia. Juurettomuteensa tuomittuja,

tähän hetkeen meidät johtaneina,

juurettomuuden siemenen nielleenä

ja maahan kylväneenä. 

Wit jatkaa matkaansa.  

Hän saapuu kylään. 

Haluan koska joku toinen haluaa. 

Haluan sinun haluasi. 

Haluamme halua, joka ei ole oma halu. 

Halu johdattaa sinne  

missä ovat kaikki muut.  

Haluan, 

koska haluat. 

Tai siis taajamaan, jonka kulunut taajamamerkki taajamaksi ilmaisee. Kylätien 

reunoilla on taloja, ihmisten ja perheiden koteja. Siellä on muutama lapsi. Wit 

vierastaa näitä lapsia. Sillä Wit ei enää tiedä miten heidän kanssa puhutaan. Mistä 

puhua? Wit on kuin mykkä turisti ulkomailla. Siis lasten kanssa. Ja vähän tässä 

tutussa maisemassa(kin). Kaiken päällä, jokaisessa suhteessa, jokaisessa tilanteessa 

on enemmän hiljaisuuta, kuin koskaan ennen. Navetan hiljaisuus. Pellon hiljaisuus. 

Ahkerien käsien hiljaisuus. Lehmien hiljaisuus. Järvien hiljaisuus. Hiljaisuuksia, 

hiljaisuuksia, hiljaisuuksia.  

Wit katsoo talojen ikkunoista sisään.  

Olohuoneisiin.  

Niiden kirjahyllyt täyttyvät myös - hiljaisuudesta. 

Kirjat,  

eivät vain teksteinä, 

eivät vain tarinoina ja muina maailmoina, 

tietoina ja muistina,  

konkreettisina esineinä, 

aistittavina objektina, 

ovat katoamassa ihmisten kodeista. 

Aistiva keho hapertuu. 

Lapset eivät kirjoita enää käsillään. Papereille kirjoitetut käsialat olivat, kuuleman 

mukaan, muuttuneet huolimattomiksi, jopa täysin lukukelvottomiksi.  

Kädet eivät kirjoita. 

Kynä ei tanssi tyhjällä paperilla. 

Paperi ei täyty käsialasta, 

joka jokaisella on omansa,

jäljittelemätön. 

Sanat eivät synny enää kehossa. 

Eivät piirry paperin pintaan,

eivät operoi aistittavassa maailmassa,

konkreettisena,

eivät työsty aisteissa, hermoissa, soluissa, 

eivät kytkeydy uusin ja salaisin tavoin.

Maailma ei synny enää kehossa.

Alkuperäinen halu sammuu.

Maailmaan suuntautuva halu ilmaantuu korkeintaan kaikuna, muistona, aavistuksena, kaipauksena, salaisuutena ja hiljaisuutena. Maailmaa kohti heti syntymästään suuntautuva raaka oleminen, liha, josta keho muotoutuu, ei enää halua. Aistiva keho hapertuu. Ajatteleva keho hapertuu fontiksi digitaalisen näytön pintaan. Kaksisuuntaisuus, 

maailmassa olemisen kaksisuuntaisuus typistyy yksisuuntaiseksi tarvitsemiseksi,

joka kuluttamishaluksi sekoitetaan.

En enää osaa haluta. 

Kerran yritin. 

Päätin haluta jäätelön. 

Kuljin jäätelö kädessäni. 

Kuljetin kädessäni jäätelöä. 

Käteeni se suli, 

syömättä. 

Enkä edelleenkään 

halunnut mitään. 

En osannut nähdä mitä muut halusivat. 

Halusivatkohan hekään mitään. 

He halusivat jäljitellä haluamista. 

Olivat kuin kaikki muut. 

Mutta kuivasti. 

Ilman halua. 

Matkivat, koska matkivat. 

Matkivat,  

koska niin on ollut tapana. 

Matkiva halu ei ole 

vimmaista, 

verevää, 

kiimaista halua. 

Ei.  

Se on vain tapoihinsa jäykistynyttä matkimista 

ilman omaa suhdetta edes halun kohteeseen, 

puhumattakaan itse halusta. 

Wit muistelee kauniita sanoja, joita meille sanottiin jo Kopernikuksen aikana. 

Sanoja, joita sanottiin tieteen, edistyksen ja tulevaisuususkon nimissä. Kaikkea sitä 

sanottiin. Kaikkea sitä luvattiin. Kaikkeen sitä uskottiinkin, vaikka ihmisiä 

pakkosiirrettiin Guineanlahden yli orjuuteen, vaikka kaivosteollisuus tuotti 

kuolemaa ja höyrykoneen jälkeen saatiin lapsetkin tehtaisiin. Ja silti me vain 

uskoimme, vaikka usko Jumalaan hapertuikin. Uskottiin johonkin ihan muuhun. 

Muuhun, jonka säikeet ulottuvat tähänkin hetkeen. 

Meille luvattiin utopia. 

Mihin se katosi? Mihin se karkasi? Saapuiko se koskaan?  

Meille luvattiin aikaa, enemmän aikaa perheelle, ystäville ja hitaudelle –  armollisia 

hetkiä. Meille luvattiin utopia, jossa elämän koko kirjo olisi keskuudessamme. 

Luvattiin tilaa joutilaisuudelle, läheisyyden pehmeälle sylille, taiteen lumolle, ja 

mahdollisuus luovuuden virrata arkiseen elämään.  

Wit palaa kotiinsa. 

Kaupunkiin, 

korviaan jo valmiiksi suojellen. 

Sillä siellä nämä samat hiljaisuudet laajenevat ja syvenevät, ne metelöivät 

miljoonilla tavoilla. 

Wit istuu kahvilaan.

Hän ajattelee,

saa sanoja,

joilla ajatella.

“Ehkä olen viimeisellä rajalla,

horisontin ihan väärällä puolella.”

Hän aikoo kirjoittaa nämä sanat muistiin,

mutta ei osaa päättää millä fontilla sen tekisi.

Ehkä on tunne siitä,  

ettei enää ole mitään saavutettavaa,  

vaikka mitään ei ole saavutettu