KESTÄVYYSAJATTELUN KESKENERÄISYYDESTÄ - ILLUUSIO HALLINNASTA

”Jotta nykyaikaisten luonnontieteiden oli mahdollista syntyä, kosmoksen substanssi oli ensin tyhjennettävä pyhästä luonteestaan ja muutettava profaaniksi. Modernin tieteen maailmankuva, erityisesti sellaisena kuin se on levinnyt sen vulgarisoitumisen kautta, on itse myötävaikuttanut tähän luonnon ja luonnossa olevien ainesten maallistumiseen. Luonnossa esiintyvistä symboleista tuli tosiasioita, itsessään kokonaisuuksia, jotka ovat täysin irrallaan todellisuuden muista järjestyksistä. Kosmos, joka oli ollut läpinäkyvä, muuttui näin läpinäkymättömäksi ja henkisesti merkityksettömäksi.”

Seyyed Hossein Nasr - Man and Nature: The Spiritual Crisis in Modern Man (Nasr 1968)

KESTÄVYYSAJATTELUN KESKENERÄISYYDESTÄ - ILLUUSIO HALLINNASTA

Muutama päivä sitten Suomi vietti ylikulutuksen merkkipäiväänsä ja maagista lukemaa 3,6 - niin monta maapalloa tarvittaisiin, jos kaikki kuluttaisivat, kuin suomalaiset. 3,6. Mahtavaa. Eikä pidä antaa luvun 3,6 viedä huomiota, vaan pitää muistaa, että kyse ei ole vain tästä yhdestä nimetystä päivästä, vaan jokainen päivä on ylikulutuspäivä!

Ennen tätä ylikulutuksen juhlapäivää, muutama viikko sitten, osallistuin luentoon, jossa käytiin läpi yritysvastuuta ja siihen liittyvää vastuullisuusraportointia. Luennoiva asiantuntija kertoi, että Suomi on vastuullisuusraportoinnin mallimaa ja edelläkävijä. Tätä ajatusta komppasivat luentoa seuraavat muut asiantuntijat kommentoimalla, että “kunpa Kiina ja Intia ottaisivat meistä mallia.” Ja sitten me nyökyttelimme ja näkymättömät kädet taputtelivat suomalaisia olkapäitämme - olemme me kyllä erinomaisia!

Jokin aika sitten metsäkoneella ajeltiin raakujoen yli ja aiheutettiin massiivinen tuho. Yhtenä ensimmäisistä reaktioista oli se, että kyseisen hakkuun tilannut suuryritys lupasi selvittää, että onko heidän prosessinsa kunnossa. Ja sitten jos prosessissa on jokin ongelma, niin se sitten korjataan. Ja samalla tietenkin löydetään myös syyllinen, jota rangaista - syyllinen sen ongelman kuitenkin toiminnallaan aiheutti, kun ei kerta noudattanut pyhää prosessia ja näin häpäisi hyvän prosessin suunnittelijan! Sillä prosessiin me uskomme! Tärkeintä on toimia lain puitteissa, ei esimerkiksi planetaaristen rajojen…

Samaan aikaan suomalaiset vannovat, että metsä on heille tärkeä! 

Ja sitten se taas tulee, se ikävä ylikulutuspäivä. Se tulee joka vuosi. Se tulee, siis vaikka meillä on maailman paras kestävyysraportointi (ja siihen liitetyt standardit ja sadat sertifikaatit), meillä on maailman parhaat prosessit ja meillä on varmaankin yksi maailman parhaimmista metsäsuhteista. Ja kirsikkana kaiken päällä olemme myös maailman onnellisin kansa! Ja sitten tuo ylikulutushomma. Tosi tyhmää tommonen ylikulutuspäivä. Ihan tyhmää. Ikävä tunnelma tuommoisesta tulee. 

Mutta jotain outoa tässä on.

Ja sitten on vielä tuo lukema: 3,6. Sekin on outo. Todella outo. Omituista.

Sillä eikö luvun 3,6 ja kestävyysraportoinnin pitäisi ohjata meitä suomalaisia johonkin uuteen, johonkin kestävämpään? Missä se ohjaava vaikutus oikein on?  Tämä vain toistuu ja toistuu, vuodesta toiseen, tämä ylikulutuspäivä ja toistuu se monimutkaisen laskutoimituksen jälkeen tulokseksi saatu lukema, joka hiukan eri vuosina on eri, mutta kuitenkin lukema. Tärkeä lukema. Siksi se toistuu. Siksi sitä eri yhteyksissä hoetaan. Samoin jatkuu prosessien kehuminen. Koska nehän perustuvat lukuihin, lukemiin, indikaattoreihin ja sertifikaatteihin. Niiden on siis pakko olla hyviä. Samoin jatkuvat kestävyysraportit, samoin jatkuu niiden kehuminen, niiden merkityksen korostaminen. Korostetaan viestinnän tärkeyttä. Melkein on niin, että viestintä on tärkein asia. Kestävyysraporttien sisällöistä nostetaan esiin lisää maagisia lukemia, numeroita ja keskiarvoja, tieteellisen tarkkoja keskiarvoja. Lukemia kierrätetään sosiaalisessa mediassa, lehdistössä ja ihan kavereiden kesken. Kauhea määrä numeroita. Paljon lukuja, joita sitten asiantuntijat asiantuntijakielellään toistavat. Huoh. 

Taidan olla vähän numeroallerginen. 

Sillä mieleni on alkanut muuntaa jokaisen numeron muotoon “42”. 

Sano mikä tahansa tunnusluku, niin päässäni kaikuu “42”.

Sano mikä tahansa sertifikaatti, niin päässäni kaikuu “42”.

Luettele työkalut, joilla työpaikallasi prosesseja hallitaan, niin päässäni kaikuu “42”.

Kuvaile erinomainen prosessi, niin päässäni kaikuu “42” noin tuhat kertaa.

“42”.

Ei.

En ole allerginen luvuille ja numeroille.

Mutta tässä yhteydessä saatan epäillä niitä hiukkasen. En numeroita, vaan pikemminkin sitä, että miten niitä käytetään ja millaista selitysvoimaa niillä uskotaan olevan. Sillä vaikka en ole mikään salaliittoteoreettinen, niin silti mieleeni hiipii pieni epäily siitä, että joku tätä numeromaagillisuutta loihtii esiin. Tai ainakin haluaa käyttää sitä hyväkseen. Sillä alan epäillä sitä, että kaikki esilletuomani asiat nousevatkin yhdestä ja  samasta ajatteluperinteestä? Ei sentään samasta saunakerhosta. Tai ehkä just samasta saunakerhosta, jonka nimi on “Patriarkaatti” ja/tai “ELH - Eurosentristen Lineaarisuskovaisten Herrakerho”? Eikun oikeasti. Ei ole salaliittoa. Mutta on sama elinpiiri ja kulttuuri, sama elämismaailma, sama annettu ja peritty olosuhde, jonka puitteissa sosiaalisaatio on moukaroinut meidät meidänkaltaisiksemme. Epäilen, että tästä samasta ajatteluperinteestä pintautuvat esiin ne elämäntavat, josta ylikulutuspäiväkin on seurausta? Ne samat elämäntavat, joiden kestämättömät periaatteet on mm. Arto O. Salosen mukaan aika tehdä näkyväksi? On siis epäiltävä ajattelua, johon sen itsensä kehittämät menetelmät eivät oikein osu, jotka eivät kehitä kestäviä toimintatapoja, vaikka niille on sellainen mandaatti annettu. On kysyttävä, että onko kestävyysindikaattoreilla ja sertifikaateilla ohjaavaa vaikutusta? On kysyttävä, että miten ajattelu, joka tuottaa ongelman, voisi osallistua uskottavasti ongelman purkamiseen?

On siis epäiltävä.

Epäilenkö siis, että kestävyysraportointi (tällaisena, kun sitä nyt harjoitetaan) osaltaan ylläpitää ylikulutusta, eikä se operoikaan todellisuudessa tavoilla, joka johtaisi kestävään tulevaisuuteen, eikä edes metsäsuhteemme auta asiassa?

42 on vastaukseni.

No just.

Hitto kun olen hauska.

Mutta epäilen.

Enkä ole edes ainoa, joka epäilee. 

Eräässä artikkelissa, jonka otsikko jo yksinään esittää epäilynsä melko suoraan - “The Sustainable Development Goals prioritize economic growth over sustainable resource use” - sanotaan, että kestävän kehityksen tavoitteet nojaavat kestämättömästä planetaaristen resurssien käytöstä vastuussa olevien toimijoiden vaatimuksiin ja tarpeisiin ja että ne jopa ehdottavat toimenpiteitä, jotka osaltaan estävät sellaisen kulttuurin kehittymisen, joka johdattaisi meitä kestävään tulevaisuuteen. Kirjoittajien mukaan YK:n luomat kestävän kehityksen tavoitteet eivät tunnista planeetan biofyysisiä rajoja, vaan ne keskittyvät pikemminkin jatkuvan talouskasvun ylläpitämiseen, kuin ekologiseen eheyteen. Nämä määritellyt tavoitteet eivät käsittele resurssien käytön absoluuttista vähentämistä ja mahdolliseksi syyksi ehdotetaan teoreettisen perustan puutetta. Sillä tavoitteet eivät heijasta mitään erityistä systeemistä näkemystä siitä, että miten kestävyysajattelua tukeva sosioekonominen systeemi toimii (Noll, Krenmayr & Eisenmenger 2020). 

Samaa systeemisen näkemyksen puutetta tai ainakin aukkoisuutta avaavat Simon Bell ja Stephen Morris kirjassaan Sustainability Indicators - Measuring the Immeasurable? He jakavat kestävyyden heikoksi ja vahvaksi. Nämä kaksi erilaista kestävyyttä ovat toisensa poissulkevat, eivätkä siten sijoitu samalle spektrille (Bell, S. & Morse 2012). 

Jo pelkästään tämä karkea jako auttaa ymmärtämään paitsi omaa outouden ja irrationaalin kokemusta, niin se auttaa edes hiukan jäsentämään kestävävyysajattelua ja -keskustelua. 

Heikossa kestävyydessä erilaiset kustannukset ovat tärkeitä ja niitä arvioidaan erilaisin kustannus-hyötyanalyysein. Näin ollen jokainen analyysi sisältää väistämättä kompromisseja ympäristön, inhimillisen/sosiaalisten ja taloudellisten hyötyjen välillä. Tämä kestävyys on perustaltaan taloudellista kestävyyttä, jossa painopiste on saatavilla olevien resurssien ja kulutustasojen allokoinnissa ja taloudellinen arvo on keskeinen osa järjestelmän laatua. Heikon talouden piirissä taloudellista pääomaa saa kartuttaa esimerkiksi luontopääomaksi typistetyn ekologisen kestävyyden kustannuksella. Heikon talouden hämäävin piirre lienee se, että sen puitteissa kaikki näyttää olevan hyvin, jos inhimillinen pääoma lisääntyy nopeammin, kuin mitä luontopääoma vähenee. Ja tätä luontopääoman vähenemistä sitten yritetään hidastaa kehittelemällä uusia teknologioita - kaikki tulee olemaan hyvin, kunhan vain uusi teknologia saadaan kehitettyä! Ja juuri luin Helsingin Sanomista, että metsänhoito on Suomessa likimain ylivertaista, eikä esimerkiksi EU ja muut metsänhoidosta ymmärtämättömät tajua, että vain metsää hoitamalla metsät voivat toimia hiilinieluina. He siis samalla tulevat esittäneeksi, että metsä tuhoaa itsensä, jos se jätetään yksin. Vähän samaa ylimielisyyttä löytyy japanilaisesta luontosuhteesta, jossa yhden tradition mukaan luonto on kaunis vasta sitten, kun ihminen on siihen koskenut. Ja sitten tätä kauneutta mennään kokemaan metsämajoihin, joissa katsomisen suunta kehystetään aukolla seinässä - katso tuohon suuntaan, siellä se luonto on kaunis. Äläkä katso nyt muualle, siellä luonto on kesken!

Sitten on vahva kestävyys. Vahvassa kestävyydessä talous oikeastaan “kaapataan”  ekologian sisään. Tai jos ei nyt kaapata, niin ainakin vahvan kestävyyden piirissä taloudellisen kehityksen pitää tapahtua ympäristön kantokyvyn rajoissa. Näin ollen luonnon elinkelpoisuutta ei saa uhrata talouden saatikka sosiaalisen kestävyyden nimissä. Tärkeintä on turvata luonnon omat prosessit, sen kyky uudistaa itsensä (ja tämä on asia, joka edellä mainittujen metsänhoitajien olisi ymmärrettävä!). Kaikki muu seuraa sitten tätä. Olennaista on, että taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen kestävyys ovat keskenään toisiaan täydentäviä, mutta ne eivät voi korvata toinen toisiaan. Ja tämä on tärkeää: kestävyyden eri osatekijät luovat toisiaan tukevan systeemin, eikä niitä siksi voi kohdella pääomina, joiden välillä voisi tehdä kauppaa. Vahvan kestävyyden yksi perusperiaate on ei-kompensoitavuus.

Heikon kestävyyden piirissä ympäristön laadulla voidaan käydä kauppaa taloudellista hyötyä vastaan. Onhan olemassa ajatuksia, joiden mukaan luonnolle pitää vain asettaa hinta ja sitten markkinavoimat hoitavat kaiken kuntoon. Tällöin ympäristöä kyllä "arvostetaan", mutta sitä arvostetaan rahallisesti. Syvin ongelma tuossa taloudellisessa arvossa ei ole itse mittayksikkö, siis euro tai dollari, millä valuutalla sitä kauppaa sitten käydäänkään, vaan perustavin ongelma on kuvitelma siitä, että luontoa olisi mahdollista hallita. Pasi Heikkurisen mukaan (Heikkurinen 2014) heikon kestävyyden filosofinen perusta pohjautuu valistusajan  väärinymmärrykseen eli kuvitelmaan, että ihminen voisi hallita luontoa. Tästä ylimielisyydestä ovat monet filosofit, muun muassa suomalainen Georg Henrik  von Wright, meitä varoittaneet. Voisin tämän väärinymmärryksen kohdalla viitata taas esimerkiksi jo mainittuihin suomalaisiin metsänhoitajiin, mutta sitten voisi tulla vaikutelma, että saattaisin olla jotenkin kriittinen suomalaista metsänarratiivia kohtaan…

Kröhöm. 

Lienee selvää, että näistä kahdesta kestävyyden muodosta heikko on tällä hetkellä kestävyyspolitiikkaa ja käytänteitä voimakkaimmin luova periaate. Ja tätä heikon kestävyyden hegemoniaa ylläpitävät myös itse ne indikaattorit ja indeksit, joiden nojalla luodaan mm. yritysten prosesseja ja raportointikäytänteitä. Heikko kestävyys nojaa vahvasti sellaiseen prosessiuskovaisuuteen, jossa ongelmien ratkaisemiseksi lähdetään purkamaan monimutkaisia kokonaisuuksia yksinkertaistettuihin, osiin pilkottuihin malleihin, jotta niitä voidaan käsitellä erillisinä ja selkeästi kvantifioitavina ilmiöinä. Vaikka tällainen lähestymistapa voi olla analyyttisesti houkutteleva, se uhkaa jättää huomiotta kestävyyden moniulotteisen ja systeemisen luonteen. Lopputuloksena on, että vastuullisuus ja ympäristövaikutukset pelkistyvät pelkiksi teknisiksi prosessien hallinnan ja standardien noudattamisen asioiksi. Näin toimien ei ole mahdollista kehittää periaatteita, joista käsin luoda tilaa ja toimintatapoja aidosti kestävälle kehitykselle. 

Gordon Mitchellin (Mitchell 1996) mukaan indikaattoreita luova yksinkertaistamisprosessi kadottaa aina osan tiedosta. Hänen mukaansa ihannetapauksissa indeksi tai indikaattori on keino, joka on suunniteltu pienentämään suuri määrä dataa sen yksinkertaisimpaan muotoon, mutta samalla säilyttäen olennaisen merkityksen tiedoista, jota sen oletetaan välittävän. Mitchell toivoo, että jos indeksi on suunniteltu ja tuotetettu oikein, sen prosessin aikana kadonneet tiedot eivät vääristä vakavasti vastausta esitettyyn kysymykseen tai tarpeeseen. Indikaattorit (tms.) ovat aina yksinkertaistuksia, eivätkä ne koskaan voi heijastaa kestävyysilmiön todellista monimutkaisuutta sen tosiasiallisessa laajuudessaan. Mutta tämä tiedetty epätarkkuus ei ole olennaisin ongelma. Sillä heikon kestävyyden hegemoniaa luo erityisesti prosessi ja se palautemekanismi, jossa sovittuja parametrejä käytetään. 

Käytettävät parametrit (tms.) luovat osaltaan yrityksen käytänteitä ja sitä kautta ne muokkaavat myös yrityksen itseymmärrystä ja ohjaavat sen toimintaa haluttuun suuntaan - tässä yhteydessä vastuulliseksi toimijaksi. Mutta kun kestävyys asetetaan mitattavissa olevien indikaattorien summaksi ja kun sen pohjalta erilaisia prosesseja synnytetään, voi huomio siirtyä pois aineellisen todellisuuden kompleksisuudesta. Vaikka indeksi olisi sinällään täysin oikein ja tarkka, niin silti se kohdistuu vain tiettyihin piirteisiin, tiettyihin ja jo-tiedettyihin asioihin. Näin ne jättävät huomiotta monet laadulliset ja kontekstisidonnaiset tekijät. Yrityksen mahdollisesti itsellensä hahmottelema, sille olennainen kestävyysilmiö, määrittyy siitä indeksistä (tms.) käsin, jolla ilmiötä tarkastellaan. Ja kestävyys alkaakin määrittyä “indeksinkaltaiseksi” sen sijaan, että indeksit olisivat vain vain työvälineitä kestävyysilmiön kokonaisvaltaisen ymmärtämisen tukena. 

Tämä on noidankehä, joka tuottaa heikon kestävyysajattelun hegemonian.

Tuotetaan illuusio hallinnasta ja kontrollista. Tarkastellaan ja havaitaan vain prosessin oma mekanismi, sen toimintatapa ja sen toimivuus. Tätä periaatetta  tuetaan luomalla “vain sitä voi muuttaa/kehittää/hallita, mitä voi mitata”-tyyppisiä ajatuksia. Tai oikeastaan uskomuksia.  Prosessiajattelu ikään kuin sulkee itsensä todellisuudesta ja onkaloi/siilouttaa itsensä. Ja tätä samaa tekee myös se prosessi, jonka lopputulemana on idea ylikulutuspäivästä ja Suomen kohdalla lukema 3,6  - monikriisin typistäminen yhteen lukemaan tuottaa hallinnan eli tietämisen tunteen, mutta se ei kerro itse todellisuudesta yhtään mitään. Näin ollen todelliset haasteet ja epävarmuustekijät jäävät hämärän peittoon ja toiminta ohjautuu koko ajan hiukan väärin, väärään kohtaan. Heikko kestävyys hidastaa vahvaa kestävyysajattelua tekemästä työtään, eikä se ei operoi(kaan) maailmassa tavoilla, joita se edellyttää.

Miten kutsua esiin vahvaa kestävyyttä?

Mennään ensin metsään.

Takaisin metsään, josta jo alussa mainitsin.

En epäile hetkeäkään, etteikö metsä olisi suomalaisille tärkeä. Se on takuulla tärkeä, mutta se on tärkeä samalla tavalla, kuin on vaikka jooga ja terapia: ne ovat tilanteita, joissa kutsutaan esiin merkityksiä ja merkityksellisyyttä, mutta ne jäävät sinne omiin yhteyksiinsä, omiin huoneisiinsa. Merkityksellisyys ilmaantuu, mutta se jää sinne metsään, siihen tilanteeseen, eikä se kunnolla seuraa mukana. Merkityksen kokemus on pistemäinen, erillinen kokemus, eikä se integroidu osaksi omaa elämäntarinaa ja -tapaa.

Kärjistän, tietenkin. Mutta teen sen siksi, että hahmottuisi onkaloitumisen idea, vaikka se tuskin selkeärajaisena yhdellekään ihmiselle ilmenee. Ja tämä “onkaloituminen” on ongelma. Sillä se on myös heikon kestävyyden käyttövoima.

Heikon kestävyyden ideologinen moottori ja polttoaine on uskomus, jonka mukaan kestävyys olisi täysin määriteltävissä ja mitattavissa viitearvoilla ja yhtenäisillä mittapisteillä. Tämä uskomusoppi pohjautuu ylikorostuneeseen luottamukseen standardoitavissa olevia indikaattoreita kohtaan sekä niiden universaaliin soveltuvuuteen. Tämän uskomusjärjestelmän ironia on siinä, että usko mittarointiin on sen paradigman synnyttämä ja vahvistama, joka mittaroinnin menetelmänä tarvitsi ja sitä varten sen sitten kehitti. Sehän on vähän sama, jos yrittäisin tutustua itseeni pelkästään peiliin tuijottamalla! Ja saman paradigman puitteissa ja sen raja-arvojen sisällä syntyvä kestävyysajattelu joutuu melko jännitteiseen tilanteeseen: kestävän kehityksen oma kehitys tarvitsee todisteita sen laajemmasta sovellettavuudesta ja näin ollen syntyy jatkuva tarve mitata kestävyys. Simon Bellin ja Stephen Morsen mukaan kvantifioinnilla on kuitenkin rajoituksia, eikä kaikkea ihmiskokemusta selvästikään voida mitata (Bell, Simon & Morse 2005).

Miten tästä tuleekin mieleen eräs pohjoinen kansa, jonka onnellisuus on mitattu maailman parhaimmaksi? Mutta oikeasti, nyt kaikki ironia pois, tuossa on jotain, joka pätee myös kestävyyden mittaamiseen. Onnellisuuden mittaaminen on korkeintaan sellaisten elementtien havaitsemista, joiden katsotaan mahdollistavan onnellisuutta. Mutta onnellisuus on kuitenkin elettävä todeksi jokaisen ihmisen omassa elämänpiirissä, jokaisen ihmisen omassa erityisessä sijainnissa, kaikkine tuhansine ja miljoonine vaikutelmineen päivineen. Jokaisen tilanne on aina niin tiheä ja sakea, ettei sitä voi numeroida tai kehystää universaalisti, samaan muotoon, jokaiselle samanlaiseksi tunnistettavaksi. Siksi jokaisen tulisi uskaltaa kohdata elämä juuri omasta sijainnistaan käsin, mutta mittarointi repii ihmisen pois tarjoamalla abstraktin, tilanteesta täysin irtirevityn arvon. Ja se ei ole vain numero, joka on revitty pois tilanteesta, vaan myös ihminen tulee revityksi pois tilanteesta. Tai noin nyt koen. Ja noin hahmotan sen, että mitä erillistyminen tarkoittaa ja miten se ilmenee - pistemäisenä ja radikaalina yksinäisyytenä. 

Tämä erillisyys ei ole vain mielenterveyden tai yksilön asia, vaan sen elämiskulttuurin ominaisuus, johon synnymme, joka on peritty olosuhde, jossa sosiaalistumme. Muutama vuosi sitten tutustuin nigerialaisiin nykytanssijoihin Nigerian Lagosissa. He kertoivat tanssivansa mm. kosmokselle ja esivanhemmilleen. Ja sen jälkeen eräällä luennolla afrikkalaista nykytanssia tutkiva professori kertoi, että afrikkalainen nykytanssija merkityksellistää tanssiaan ainakin 18 eri elementin kautta. Elementtejä olivat mm. jo mainitut, mutta lisäksi myös oma kyläyhteisö, jumaluudet ja oma keho. Kyseinen professori “hiukan” ironisesti kysyi kuuntelijoilta, joiden tiesi olevan valkoisin pohjoismaalaisia, että “kuinka monen asian kanssa te tanssitte?” 

Siksi ei ole kovinkaan yllättävää, että Simon Bell ja Stephen Morse tuovat esiin, että kestävän kehityksen narratiivia ohjaa aivan liikaa perusolettamukset, jotka liitetään pääasiassa rikkaan pohjoisen maailmankatsomukseen! (Bell, Simon & Morse 2005). Samaa näkökulmaa avasi myös alkuun sijoittamani sitaatti “Jotta nykyaikaisten luonnontieteiden oli mahdollista syntyä, kosmoksen substanssi oli ensin tyhjennettävä pyhästä luonteestaan ja muutettava profaaniksi.”

Tätä hegemoniaa purkaakseen he tarkentavat katsettaan toisaalle, toisiin traditioihin, toisenlaisiin maailmanselityksiin. Sillä heidän mukaansa kestävän kehityksen käsite liittyy historiallisiin ja monenlaisiin inhimillisiin pyrkimyksiin ja innoituksiin. Niitä voidaan jäljittää Euroopan, Aasian, Intian, Kiinan ja Pohjois-Amerikan moninaisiin perinteisiin. Heidän mukaansa näiden perinteiden läpi kulkee yhteinen kultainen lanka, joka liittyy laajempaan osallisuuteen ja herkkyyteen kokonaisvaltaisuuden havaitsemiselle, sen luonnetta koskeville asioille. Niissä perinteissä puhutaan paljon rikkaammasta näkemyksestä maailmasta ja ne käsittelevät perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä, miksi olemme, mitä olemme ja mihin luulemme olevamme menossa?

Sen sijaan tarvitaan kokonaisvaltaista ymmärrystä ja monitieteistä tarkastelutapaa, jotka huomioivat sekä sosiaaliset että ekologiset ulottuvuudet ja mahdollistavat ilmiöiden syy-seuraussuhteiden laajemman hahmottamisen. Näin voidaan välttää yksinkertaistavat kehykselliset rajaukset ja edistää ratkaisuja, jotka pureutuvat kestävyyden juurisyihin eikä ainoastaan sen pintatasoisiin ilmentymiin. Sillä jotta kestävä kehitys alkaisi työstyä maailmassa, se vaatisi osakseen toisenlaista kieltä, toisenlaista tietoa ja tietämistä. Se vaatisi sen, että asiat kohdattaisiin monimutkaisina, hankalina ja vaikeina, ei pelkistettyinä, ei abstrahoituina, vaan nimenomaan maailmassa, kaiken seassa, kaikkeen saostuneena ja kytkeytyneenä. Veli-Matti Värrin mukaan voimme puhua, vaikka kuinka paljon muutoksesta ja kestävästä kehityksestä, mutta mikään ei muutu, jos maailmaa koskevat perususkomukset pysyvät samoina – eikä uusi ajattelu kulkeudu organisaation sisään.

“On pyrittävä löytämään elämän rikkautta, syvyyttä ja toivoa mahdollisuuksista, jotka avautuvat ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteen radikaalista uudelleenymmärtämisestä.” (Värri 2018)

On oikeastaan aika lohdullista havaita, että kestävän kehityksen ajattelua ei tarvitse keksiä täysin uudestaan - nykyajan kompleksisuus, moni- ja metakriisit, ne takuulla tuottavat ongelmia ja näkökulmia, joita ei vielä osata edes kuvitella tai ottaa huomioon. Mutta maailmassa on traditioita ja tietoa, joita pitäisi nyt vain kutsua esiin. Sillä erilaiset tiedot ja erilaiset tietämisen tavat, ne ovat, niin kuin ajallemme on tyypillistä, hajautuneet ja sirpaloituneet sinne tänne, ne ovat unohtuneet ja jätetty yksin. Tai eivät he ole itse itseään unohtaneet, vaan me, globaalin pohjoisen asukit, me, jotka toimme itsemme antroposeeniin, me unohdimme. 

Tai oikeammin: 

koska kaikki ihmiset eivät todellakaan ole osallisia tämän unohduksen tuottamisen prosesseissa, niin kutsukaamme aikaa kapitaloseeniksi (Haraway 2015; A Conversation with Donna Haraway). 

LÄHTEET:

Bell, S. & Morse, S. 2012. Sustainability indicators: Measuring the immeasurable? Second edition. 

Bell, Simon & Morse, Stephen 2005. Holism and Understanding Sustainability. Systemic Practice and Action Research. 18(4), 409–426.

Haraway, Donna 2015. Anthropocene, Capitalocene, Plantationocene, Chthulucene: Making Kin. Environmental Humanities. Duke University Press, 6(1), 159–165.

Heikkurinen, Pasi 2014. Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet. Tieteessä tapahtuu. 32(4). 

Mitchell, Gordon 1996. PROBLEMS AND FUNDAMENTALS OF SUSTAINABLE DEVELOPMENT INDICATORS. Sustainable Development. 

Nasr, S.H. 1968. The Encounter of Man and Nature: The Spiritual Crisis of Modern Man. Allen & Unwin. 

Noll, Dominik, Krenmayr, Nora & Eisenmenger, Nina 2020. The Sustainable Development Goals prioritize economic growth over sustainable resource use: a critical reflection on the SDGs from a socio-ecological perspective. Sustainability Science. 

Värri, Veli-Matti 2018. Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere : Vastapaino.

A Conversation with Donna Haraway: <https://www.mplus.org.hk/en/magazine/donna-haraway-critique-anthropocene-capitalocene/>

MUITA TEKSTEJÄ, JOTKA TAUSTALLA KAIKUVAT:

Barter, Nick 2012. Exploring the Environment: Grasping for something that isn’t there? Asia Pacific Working Paper Series.

Debaise, Didier & Stengers, Isabelle 2022. An ecology of trust? Consenting to a pluralist universe. Sociological Review.

Elo, Mika 2021. Stengersin kosmopolitiikka ja taiteellisen tutkimuksen tiedolliset sitoumukset. Tiede & edistys.

Heikkurinen, Pasi, Clegg, Stewart, Pinnington, Ashly H., Nicolopoulou, Katerina & Alcaraz, Jose M. 2021. Managing the Anthropocene: Relational Agency and Power to Respect Planetary Boundaries. Organization & Environment. Sage Publications, Inc.

Mair, Simon, Jones, Aled, Ward, Jonathan, Christie, Ian, Druckman, Angela & Lyon, Fergus 2018. A Critical Review of the Role of Indicators in Implementing the Sustainable Development Goals. Leal Filho, Walter (toim.), Handbook of Sustainability Science and Research. World Sustainability Series. Cham: Springer International Publishing, 41–56.

Pulkki, Jani Matti & Takkinen, Pasi 2022. Ekososiaalinen kysymys: Ekososiaalisen kasvatusajattelun teoreettisia lähtökohtia. Kasvatus & Aika.

Quilley, Stephen & Kish, Kaitlin 2019. The ecological limits of the Sustainable Development Goals. 170–189.

Ruuska, Toni, Wilén, Kristoffer & Heikkurinen, Pasi 2019. Ihminen osana luontoa : ekologinen realismi ja kestävä taloudellinen organisoituminen. Tiede & edistys. (2), 135–149.

Stengers, Isabelle 2021. Putting Problematization to the Test of Our Present. Theory, Culture and Society. 38(2), 71–92.

Säynäjoki, Sakari 2023. Antroposeeni, kapitaloseeni, fossiilikapitalismi: Miksi antroposeenitutkimuksessa pitäisi puhua fossiilikapitalismista? Tutkimus & kritiikki. 3(1), 42–67. DOI: 10.55294/tk.116874.

Ihminen osana elonkirjoa. 2021. (9.12.2021). Sitra. <https://www.sitra.fi/julkaisut/ihminen-osana-elonkirjoa/>.

Kitamoku: Growing Business Within the Constraints of Nature - Blog. Corporate Rebels.