Aavistelua teatteri/taiteen systeemisestä sokeudesta
Tämä kirjoitus on aavisteleva kommentti Maria Säkön kolumniin ja siinä esitettyyn ajatukseen siitä, että “useimmiten suomalaisissa esityksissä nimenomaan ohjaus on heikoin lenkki.”
Kolumni: Espoossa halutaan tehdä teatterille se, minkä Amos Rex ja Kiasma tekivät taiteelle | HS.fi
Aavistelua teatteri/taiteen systeemisestä sokeudesta
Ongelma ei ole ohjauksen ongelma. Ongelma ei ole näyttelemisen, lavastamisen tai tekstin ongelma. Ongelma ei ole jokin yksittäinen ongelma tai asia, joka sitten vain pitäisi parantaa, jonka jälkeen kaikki on sitten kunnossa.
Yritys pelkistää monimutkainen asia ja sen ongelmat, kuten esimerkiksi teatterin ongelmien pelkistäminen ohjaamisen ongelmaksi, muistuttaa tarinaa sokeasta miehestä ja norsusta. Lyhyesti kerrottuna se on tarina kuudesta oppineesta, sokeasta miehestä, jotka tutkivat norsua pimeässä huoneessa ja raportoivat havainnoistaan kuninkaalle. Tarinan mukaan jokainen miehistä koki norsun eri tavalla riippuen siitä, mihin osaan eläintä hän koski. Ja jokainen näistä oppineista muodosti tämän yksittäisen kosketuspisteen perusteella johtopäätöksensä norsun olemuksesta: jollekin se oli seinä, toiselle keihäs, käärme, puu, tuuletin tai köysi. Tarinan opetuksena on, että yksittäiset teoriat ja näkökulmat, vaikka ne olisivat kuinka perusteltuja ja huolellisesti tutkittuja, tavoittavat todellisuudesta vain osan ja tarinassa korostuu ymmärryksemme rajallisuus ja osittaisuus. Nyt vuonna 2025 voisi sanoa, että elefantti edustaa monikriisien täyttämää hyperkytkeytynyttä todellisuutta ja sokeus ilmentää systeemistä sokeuttamme, siis kyvyttömyyttämme tunnistaa niitä piileviä oletuksia, joiden varaan ajattelumme (tietomme ja tietämisemme) ovat rakennettuja.
Miten "teatteri" voisi ajatella todellisuutta, jos se ei näe sidoksiaan, eikä sijaintiaan ja on siksi systeemisesti sokea?
Mielestäni taidekentän merkittävät osat on kytketty talouspoliittiseen kieleen, mittareihin ja hallinnan politiikkoihin niin syvästi, että niiden todellisuutta havainnoiva ja siihen osallistuva systeeminen ajattelukykyisyys kaventunut. Kysymys ei ole yksittäisten taiteilijoiden motiiveista tai kyvykkyyksistä, vaan rakenteista ja hallinnan kuvioista, rahoitusjärjestelmistä, koulutuksen tavoitteista, instituutioiden hallinnasta, edunvalvonnan logiikoista ja näihin kietoutuneista toimijuuksista (myös katsojat/kokijat, joiden asema pelkistetään kuluttajaksi).
Reduktionistinen uusliberalismi kaventaa mahdolliset arvot yhteen mittaan. Uusliberalismi ei ole vain talouspolitiikkaa, vaan se on myös maailmankuva, ideologia, joka luonnollistaa hallinnan politiikat, jotka muuntavat moninaiset arvot yhdeksi mitattavaksi mittayksiköksi: rahaksi. Ja talouskasvuksi. Suorituskyvyksi. Reduktionistiseksi se muuttuu, kun tämä mitta on ainoa, joka lasketaan. Teatteri/taiteen piirissä tämä näkyy ainakin kolmella tavalla:
Mittaroitavat arvot: kävijämäärät, mediapeitto, sosiaalisen median tunnusluvut, indikaattorit ja KPI:t korvaavat monimerkityksisen arvioinnin. Uskomusperustana "vain sitä voi kehittää, jota voi mitata"-kehys.
Instrumentalisointi: taiteen odotetaan ratkaisevan sosiaalisia ongelmia, tuottavan kaupungille veto- ja pitovoimaa ja tukevan vientiä. Luovuudesta tulee talouspolitiikan yksi resurssikategoria. Psykokapitalismi. Luovuuskapitalismi. Tunnekapitalismi. Viimeisten vapaiden resurssien, viimeisten yhteismaiden aitaaminen.
Kehittämisen projektimuotoisuus: organisaatioiden pitkäjänteiset suhteet ja prosessit pirstoutuvat hankkeiksi, joilta vaaditaan nopeita, todennettavia tuloksia. Uudet ideat sallitaan, mutta vain yksittäisinä projekteina ilman, että niiden tuottama ajattelu muuntaisi itse organisaation ajattelua. Tiedon ja tietämisen käytänteet suojelevat itseään ottaen osakseen korkeintaan pieniä murtumia, mutta vain tiukasti omin ehdoin.
Taiteen merkityspuheen painopiste on siirtynyt pois sen osittaisesta autonomisuudesta talous- ja elinkeinopolitiikan jatkeeksi (puhun "osittaisesta autonomisuudesta" korostaen sillä ajatusta, että kukaan tai mikään ei luo maailmaa(nsa) yksin). Vähitellen voimistunut ja nyt kaikkialle ulottuva "luovat alat"-diskurssi yhdistää taiteen mm. jatkuvan talouskasvun ideologiaan, teknologiseen innovaatiopolitiikkaan ja kaupunkien kehittämiseen. Taidetta perustellaan yhä useammin BKT-vaikutuksilla, matkailulla, hyvinvoinnilla ja sillä miten se luo taloudellista toimeliaisuutta. Tämä näkyy esimerkiksi rahoituksen ehtojen kilpailullistamisena ja vaikuttavuuspuheena, kaupunkibrändäyshankkeina, joissa kulttuuri/taide toimii pehmeänä infrastruktuurina gentrifikaation ja investointien houkuttelun välineenä. Ja tämän kaiken taide ja taiteilijat kohtaavat sitten työn pirstaleisuutena, epävarmuutena ja jatkuvana itsensä tuotteistamisen paineena. Uusliberalismin taiteilijasubjekti on “taiteilijayrittäjä”, jolle portfolio, henkilöbrändi, hakemuskieli ja hankehallinnan osaaminen ovat ammatillisia perusvalmiuksia. Tästä seuraa esimerkiksi kielen muutos, jossa kriittinen ajattelu taipuu myyntipuheeksi ja taiteellinen ajattelu, taiteen havainnoiva, herkkä ja hidas työ käännetään pitchattavaan muotoon, joka seuraa nopeasti vaihtuvia trendejä tyyliin “osallistavuus”, “kestävyys”, “innovaatio” ja “skaalautuvuus”. Eikä uusliberalistinen subjekti tarvitse yhteisöä, sillä kaikkihan riippuu vain itsestä ja siksi tämä systeemin luoma ihannesubjekti kurittaa itse itseään jatkuvalla itsensä optimoinnilla!
Taiteen merkityspuheen siirtymä luo osaltaan rakenteita, joiden varassa toimien syntyy - ja aktiivisesti myös luodaan - riippuvuutta sponsorointiin, säätiörahoitukseen ja julkisen tuen perusteiden uudelleenkirjoittamiseen “hyöty”-kielelle. Tämä rahoituskannan monimuotoistaminen ei kategorisesti ole ongelma, mutta jos/kun se samalla luo kannustimet, joihin sopeutuminen palkitaan, niin silloin taiteen ajattelukykyisyys kapeutuu. Ja silloin taidekin osallistuu systeemiin, jonka puitteissa tiedetään yhä enemmän ja enemmän yhä vähemmästä ja vähemmästä.
Ja tämä teatteri/taiteen systeeminen sokeus on ongelma.
Tai niin aavistelen, näin nyt tunnustelen.
Sillä tunnusteltava on, sillä yhtä ongelmaa ei ole, ei ole yhtä ratkaisua, ei ole edes yhteistä ymmärrystä siitä, että mikä ongelma voisi olla.
