TYÖUUPUMUS ON SYSTEEMINEN SAIRAUS

Eilen, sunnuntaiaamuna televisiossa työuupumuksestaan puhui Tuoma "Tunna" Milonoff.

Tunnistin paljon hänen puheestaan ja sanoistaan. Erityisen hieno oli hänen havaintonsa, että hän oli itse tunnistanut sen, ettei hänen työuupumuksensa ollut masennusta, vaikka vaikea masennus hänen sairautensa diagnoosiksi määritettiin. Se, että on edes mahdollista saada diagnoosi sairaudesta, jota henkilöllä ei ole, on oire (työ)uupumusta tuottavan systeemin omasta sairaudesta.

Työuupumus ei tosiaan ole masennusta.

(Oikeastaan pitäisi lakata puhumasta työuupumuksesta, koska kyse on laajemmasta ja syvemmästä uupumuksesta, kyse on systeemisestä uupumuksesta ja mahdollisten maailmojen katoamisesta. Se on itse itseään sulkevan ja elämisen ehtoja homogenisoivan systeemin uupumus. Mahdollisen horisontti katoaa.)

Jatkuvasti todistamme surkeaa näytelmää, jossa työntekijä toisensa jälkeen yrittää sopeutua ja joissa työntekijät itse itseään pakottaen asemoivat itseään rakenteisiin, jotka on luotu kuin ne olisivat muuttumattomia luonnonlakeja. Ja olen itse ollut erinomaisen hyvä näyttelijä näissä tutuissa näytelmissä sekä työntekijänä, mutta myös johtajana. Vaikka nimellisesti roolihenkilöiden nimet ovat aina näytelmäkohtaisia, vaikka roolihenkilön tarina ja tilanne on eri, ei se itse rooli muuttunut lainkaan. Oletus roolista on olevinaan tietoa ja ymmärrystä, jonka voi vain viedä kontekstista toiseen! Tämä ajatus työstä ja työnkuvasta, siis se, että työnkuva voisi olla täysin sama myös toisessa kontekstissa, on osa tämän työuupumusta tuottavan järjestelmän ongelmaa. Sillä nämä kiinteiksi toistetut olosuhteet eivät ole mikään universaali totuus – ne ovat inhimillisiä konstruktioita, joita voidaan ja täytyy muuttaa. On hämmästyttävää, miten syvälle organisaatioiden DNA:han on iskostunut tämä ajatus siitä, että työympäristö on jotain annettua, ehdotonta ja johon yksilöiden on vain sopeuduttava ja syvennyttävä. Ja siinä samalla organisaatio luulee, että sen organisoituminen tapahtuu aina samoilla tavoilla VAILLA jossain sijaitsevaa ja kehkeytyvää kontekstia. Tätä ajattelua tietenkin tuotetaan jatkuvasti, yhä voimallisimmin sanakääntein ja päivän politiikassa se nousee esiin yrityksissä erillistää elinkeinoelämä paitsi valtiosta, niin planetaarisesta perustastaan. Tämä oman ideologiansa ideologisuutensa kiistävä aatesuunta perustuu ajatukseen, jossa talouskasvun on oltava jatkuva ja tämän talouskasvun moottorina on yksityinen sektori. Kaikki muu on vain taustaa tämän aatteen toteutumiselle, kuten esimerkiksi valtio ja julkiset instituutiot. Mutta tämän aatteen totaalisen erillisyyden pakkomielle, pakonomainen tarve pitää itsensä kaiken etualalla, piirtyy esiin suhteessa sen omaan perustaansa, jonka varassa se itsekin toimii - suhteessa maahan, joka on jalkojemme alla. Tämän ideologian puitteissa valtio nähdään parhaimmillaankin vain kumppanina matkalla kohti täydellistä erontekoa, jonka jälkeen valtio toimii vain hiljaisena taustana, jonka tehtävä on turvata omistusoikeudet, luoda vakaa rahajärjestelmä, sopimusten pitävyys ja huolenpito niistä ihmisistä, jotka eivät täytä aatteen ehtoja. Julkisen sektorin toiminta nähdään jopa kasvun esteenä, byrokraattisena ja tehottomana. Ja luonnonvarat nähdään ilmaisina, maasta louhittavina hyödykkeinä, joiden arvo mitataan markkinoilla, ei niiden elämää ylläpitävän roolin kautta. Toiminnasta syntyvät ympäristöhaitat kyllä ulkoistetaan, mikä tarkoittaa, että niiden kustannuksia (esim. saastuminen, ilmastonmuutos, paikallisten yhteisöjen tuhoamiset) ei sisällytetä tuotantokustannuksiin, koska jos ne sisällytettäisiin, olisi se ilmestyskirjan petojen tuottamaan tuhoon verrattavissa oleva kaiken lopun tie, tunnetun maailman loppu ja tuho! Koska tämä ideologia ei kykene kantamaan vastuutaan verotulojen tuottoa laajempana, niin siksi se jättää ulkoisvaikutuksensa yhteiskunnan ja tulevien sukupolvien kannettaviksi - ja se myös esittää kauniin sadun siitä, että tuottamiensa tulojen kautta yhteiskunnan on mahdollista hoitaa syntyneet ongelmat. Se on kauniin eheä satu, jossa ideologisesti oikeassa olevien sankarien joukko taistelee sen puolesta, että syntyy varallisuutta, jolla maksaa kaikki ongelmat pois! Harmi vain, ettei Gaialla on tilinumeroa. Tosiasiassa nämä ideologisesti puhtaat sankarit ja heidän luoma systeemi lainaa kaiken tulevaisuudelta, se elää tulevaisuudelta varastamallaan ajalla. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa talousjärjestelmä tuhoaa järjestelmällisesti omaa elinehtoaan eli vakaata ilmastoa ja monimuotoista luontoa.

(Horisontti katoaa. Tämän uupuvan systeemimme puitteissa tiedämme yhä enemmän yhä vähemmästä. Se on uupumus, joka kirjautuu kokemukseen, jossa ihminen on tullut rajalle, jossa kokee saavuttaneensa kaiken, mutta jossa mitään ei ole saavutettu.)

Tästä erillistävästä ideologiasta nousee myös kuvitelma yrityksestä organisaationa, joka organisoituu kontekstista huolimatta, tilanteista ja sijainnistaan huolimatta. Tästä ideologiasta nousee yritys, joka asemoi itsensä tästä ideologiasta kehittyneen järjestelmän sisälle kivettäen samalla oman itseymmärryksensä ehdot kiinteiksi ja suljetuiksi. Se luonnollistaa ideologiansa ja ajatukset ehtojen muuttamisesta leimataan hörhöilyksia ja epärealistiseksi.

Kun ensin yritys sopeutuu, niin sitten myös työntekijöiden on sopeuduttava. Ja tämä pakko osaltaan luo jatkuvan stressin noidankehän, jossa työntekijöiden on jatkuvasti venytettävä omia rajojaan, mukautettava toimintatapojaan ja väännettävä omaa persoonallisuuttaan sopimaan ennalta määrättyihin muotteihin. Hänen on venytettävä ja liikuteltava rajoja, joita hän ei itse olisi itselleen edes asettanut. Rajojen liikuttaminen, jotka eivät ole omia ja joiden asettamisessa ei kysytty muuta kuin tilinumero ja verokortti, on välineellistetyn ihmisen tragedia - elämisestä eristetyn ihmisen tragedia. Tämä on paitsi työuupumisen kaava, niin se on myös kaava, jolla systeemi tuhoaa oman kehittymisensä ehtonsa. Ei siis riitä, että se tuhoaa planetaarista perustaansa, niin se tuhoaa myös itse itselleen asettamiensa tavoitteiden toteutumisen, se tuhoaa oman mahdollisen horisontin!

(Horisontti katoaa. Uupumus on kuin saapuminen horisontin rajalle vain huomatakseen, ettei uutta maisemaa avaudu ja jäljelle jääkin pakkositoutuminen tuohon mainittuun vähäiseen, josta tiedämme enemmän. Tiedämme enemmän siitä miten luoda ja ylläpitää toistomme.)

Me olemme liian pitkään kantaneet vanhaa oletusta työstä olosuhteena, joka on periaatteessa kiinteä, korkeintaan pienesti (osa)optimoitavissa oleva ja ihminen on se muovailtava osa, se joka sopeutuu. Mutta jos työntekijä on aina se, joka adaptoituu, tulee vääjäämättä vastaan raja, jossa adaptoituminen ei enää onnistu ja työuupumus saapuu. Työuupumus ei tarkoita, että työntekijä olisi kyvykkyydestään vajaa. Päinvastoin: tämä ideologian rajaamissa puitteissa työntekijä ei saa edes mahdollisuuksia tuoda itseään kokonaisena työpaikalle. Hän ei saa mahdollisuuksia kytkeä työhön omia kyvykkyyksiään, saatikka kehittää ja löytää niitä työssään.

Nykyään tiedämme, että aivomme ovat ihmeellisen plastiset: ne voivat opetella uutta, rakentaa uusia yhteyksiä, muuntaa toimintamalleja. Mutta plastisuudella on rajoja, erityisesti ajan ja kuormituksen suhteen. Plastisuus ei tarkoita, että ihmisen olisi mahdollista taipua mihin tahansa, milloin tahansa, miten tahansa. Se tarkoittaa pikemminkin, että oppiminen ja uusien kyvykkyyksien kehittyminen on parhaimmillaan, kun ympäristö tarjoaa oikeanlaisia tarttumapintoja, rytmejä ja signaaleja. Jos olosuhde, johon työntekijä upotetaan, ei tunnista itseään, eikä huomaa omia materiaalisia, teknologisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja affektiivisia osatekijöitään, niin silloin sen omin ehdoin luoma "ihannesubjekti" kehkeytyy esiin ja se myös palkitsee ja tunnistaa vain tämän kuvitelman jäljitelmät, sen tunnistettavat toistot. Kaikki muu latistuu. Silloin ei toteudu hokema “kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa”, vaan tapahtuu päinvastoin: kokonaisuudesta tulee paljon pienempi kuin mitä voisi olla osiensa potentiaali.

(Horisontti katosi. Horisontin viiva ei enää piirry maisemaan.)

Kun tätä kaikkea ei tunnisteta, jää työympäristö “sokeaksi” omalle vaikutukselleen. Tämä ympäristö on julma ja se kutsuu syyllistämään yksilöä siitä, mikä on itse asiassa jaettua ja rakenteellista. Työympäristö ei ymmärrä sitä, että kukaan ei voi adaptoitua yksin. Ja samoin on julma myös kroonistuneesta systeemisestä sokeudestaan kärsivä ideologia, jonka varassa toimivat yritykset eivät tunnista vaikutustaan elävään Gaiaan.

(Haluaisin piirtää uuden viivan, kuin polku, joka syntyy kävellessä, yhdessä ja kanssa kaiken.)