Vaikeiden asioiden kanssa eli vaikean kautta, aina!
Vaikeimman kautta, mikä yllätys!
Huomenna on kevään suurimman koulutyön esittely.
Huoh.
Sain sen johonkin vaiheeseen, noin kolme minuuttia ennen deadlinea.
Huoh.
Olipa kevät. Raskas, mutta sekava, mutta hankala, mutta yksinäinen.
Jossain vaiheessa tajusin, että olen mennyt ihan selviytymismoodiin. Yritin vain selvitä. Jotenkin ratkaista tilanteet. Yritykset tajuta, että mitä seuraavaksi? Mihin keskittyä? Mikä voisi olla olennaista?
Viime vuoden loppupuolella oli hetki, ajanjakso, jolloin olisin voinut tajuta, että saattaisi olla syitä edes hetken miettiä opiskelua ja sen käytänteitä. Olin syksyn aikana jo tajunnut, että opiskelu on vaikeampaa, kuin mitä olin osannut odottaa. Koska en vain oikein osannut opiskella. Mutta sitten, siltikin, jostain syystä tein sen, mitä olen aina tehnyt, tein, vaikka sen olen tajunnut, että niin ei ole hyvä, mutta taas sen tein, tein sen, että päätin selvitä yksin. En pyytänyt apua. En pyytänyt tukea edes koulun neuroasiantuntijalta. En, koska päätin selvitä yksin.
Viimevuoden lopussa oli siis hetki, jona olisin voinut tajuta, että pysähdy. Sillä kun alan selviytyä, saatan olla välillä likimain pakkomielteinen. Viimevuoden lopussa piti ratkaista tämän kevään kehittämisprojektin aihe. Piti aloittaa sen suunnittelu, ensin suunnittelun valmistelu. Olin paniikissa, koska en oikein tiennyt mistä aloittaa. Eikä olisi ollut kiire, mutta halusin ratkaista asian heti. Ja tietenkin heti. Koska siinä oli jotain, josta sain edes vähän kiinni. Sain siitä ajatuksesta kiinni, että pitää tehdä kirjallisuusselvitys. Ja sitten, kun saan edes jostain kiinni, että syntyy jokin käsitys, että mitä tehdä, niin sitten sukellan siihen, mistä sain kiinni, tartuin, minä sukelsin kirjojen maailmaan. Ja voi pojat, että sukelsin. Etsin netin uumenista kaikki mahdolliset avoimet kirjastot, etsin kaikki epäviralliset kirjastot ja etsin kaikki mahdolliset luvattomat kirjastot. Ja latasin kirjoja. Koska ajattelin, että nyt on kirjoja ladattava. Että on sitten kirjoja. Että on sitten kirjoja, joista valita kehittämisprojektin kannalta olennaisia kirjoja. Latasin. Etsin lisää. Latasin. Vajaa viikko siinä meni ja sitten huomasin, etten oikein ole syönyt. Oli heikko olo. Ja sitten laskin, että montako kirjaa olen ladannut.
Ja voi pojat.
Olin tosiaan lataillut.
Kirjoja ja artikkeleita.
Niitä oli.
4009.
Vittu.
Että nyt on sitten kirjoja kestävän kehityksen teorioista, on tranformatiivista kestävyyttä, on B Corpia, on ekofilosofiaa, on sidosryhmäteoriaa, on sidosryhmäkapitalismia, on strategy-as-actionia, on quantum managementia, on complex leadershipiä, on organisaation ekosysteemisyyttä, on purpose based organization, on strategia käytänteenä, on organisaatio prosessina, on kestävä johtaminen, on sosiomateriaalisuutta, on praxista, on kestävä organisaatio, on VUCA-teoriaa, on VUCA-ajan johtamisesta, on kompleksisuusteoriaa, on adaptiivista organisaatiota, on ekososiaalista teoriaa, on regeneratiivista talousteoriaa, on integroivaa kestävyysajattelua, on systeemiteoriaa, on yritysvastuuta, on Stengersiä, on Harawaytä, on Deleuzea, on Ingoldia, on Meadowsia, on Batesonia, on Mortonia, on Hamelia, on Minzbergiä, on Kotteria, on Giddensiä, on Margulista, on Whiteheadia, on Arendtia, on kaikenlaista.
Kaikenlaista.
Mutta että 4009.
Voi aivot ja opiskelu sentään.
Kun se olisi jo ihan tarpeeksi, että opiskelee uutta asiaa, uutta aihetta.
Mutta pitää opiskella myös aivot.
Ainahan nämä aivot ovat kanssani olleet, joten mitä uutta nyt sitten muka voisi olla? No kun ei se ollut vain se, että ADHD vasta äsken diagnosoitiin, vaan se, että traumaterapiassa monenmoiset traumaoireet sulivat pois, niin siinä suli samassa myös ajattelun käytänteitä, joilla olin oppinut maskaamaan ADHD:n oireistoa.
On pitänyt opiskella uusia aivoja. On pitänyt opiskella opiskelemista ja on pitänyt opiskella oppimista. Haastavinta kasvokkaista vuorovaikutusta tarvitsevalle ihmiselle on etäopiskelu, kun ainoa vuorovaikutus on ruudun kanssa ja keskeisin keskustelukumppani on tekoäly. Jostainhan edes hiukan täytyy dialogia saada.
Ja sekin on hauskaa, että sellainen ajattelu, sellainen teoria, joka minua eniten puhuttelee, sellainen kirjallisuus on englanniksi, ei suomeksi. Ammattikoulupohjaisella kielitaidolla on melko jykevää hommaa tutustua esimerkiksi Donna Harawayn niin helppotajuiseen, oikein semmoiseen popularisoituun pokkarifilosofiaan - se sympoiesis kun on suomeksikin niin helppotajuinen homma. Onneksi on GoogleTranslate ja onneksi on DeepL Translate. Nyt jo vähän hävettää, jo valmiiksi, että mitäköhän kaikkea olen tajunnut ihan väärin! Tosiasiassa se ei haittaa hetkeäkään, jos siteeraan väärin tai olen tajunnut väärin sen, mitä kirjoittaja on mahdollisesti tarkoittanut, koska kuitenkin on kieli mitä tahansa, niin käytän sitä oman ajattelun kehittämiseen, etsin ja kehitän kieltä, jolla ajatella ja jolla ajatella just omat ajatukset, ajatella ja sanoittaa sen, että mitä edes yritän sanoa, että saisin sanottua edes sinne suuntaan, jota kohti sana ja ajattelu on sinkoutumassa. Mutta vähän silti hävettää hah!
On ollut poikkeuksellisen raskas, tai ainakin vaikea, kevät. Todella vaikea. Todella monimutkainen. Paljon hankausta.
En vaan osannut odottaa tätä.
Paitsi nyt vähän naurattaa. Että ketä minä yritän tuolla kusettaa? Koska ainahan minä teen kaiken vaikean kautta. Ainahan olen kiinnostunut enemmän reunoista, vuodoista, asioista, joita on jäänyt ajattelematta. Jos jokin asia on selkeä, jos sitä jo ajatellaan, niin miksi minun pitäisi sitä sitten jankata? Joten ketä minä nyt yritän huijata?
Kyllä silti oli oikeasti uutta, joka tuotti hankausta. Jatkuvaa hankausta. Se oli uutta, minulle uusi ilmiö ja asia, että miten vaikeaa on opiskella ilman kasvokkaista vuorovaikutusta. Tajusin sen teoriassa, mutta en lainkaan osannut varautua siihen, että mitä se sitten tosiasiallisesti on. Tämän vuosituhannen puolella olen opiskellut kaksi teatterialan tutkintoa, yhteensä noin yhdeksän vuotta opiskelua, teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ja teatteritaiteen maisteriksi. Ja varsinkin Teatterikorkekoulussa opiskelu oli TODELLA kasvokkaista. Ja sitähän esitysten tekeminenkin on, kasvokkaista, oikeammin tietenkin ruumiidenvälisyyttä, mutta kasvokkaisuus on minulle termi kokonaisvaltaiselle vuorovaikutukselle, se on jatkuvaa kanssaolemista, kanssa-ajattelemista, kanssaihmettelyä, jatkuvaa vuorovaikutusta, jatkuvaa vuotamista myös toisen rajojen tuolle puolen ja vuotamista myös minun rajojen tännepuolen. Ja nyt, vain näyttö, vain näppäimistön ääni, vain yksinäisyys, erillisyys. Kuin revittäisiin irti ihmisistä.
Ja revittiin, mutta itse.
Vahingossa. En vain tajunnut.
Tai tajusin, mutta en tajunnut, että mitä se minulle tekee.
Mitä irtirepiminen tekee minulle?
Miten se työstyy minussa?
Ai mikä se minun projekti on? Mitä huomenna esittelen?
No huoh.
Semmoisella helppotajuisella asialla tässä sitten lähdin luonnostelemaan, kuin että mikä voisi olla kiva viitekehys organisaatiolle, jota planetaarisuus kiinnostelee. Miten niin, teen asioita vaikean kautta? Huoh. No tein ensimmäisen luonnoksen transformatiivisesta viitekehyksestä, jonka avulla organisaation on mahdollista luoda kontekstisensitiivisiä käytänteitä siirtymässään kohti maailmallistavan organisaation ideaa, kohti planetaarista kanssaolemista. Tein luonnoksen työnimeltään JOHDANTO ORGANISAATION MAAILMALLISTAMISEKSI (JOM).
Nyt pitäisi vielä viimeistellä huominen powerpointjuttu.
Ja sitten voisin tehdä jotain helppoa………