YKSI KAAVA, YKSI JATKUVAN UUPUMUKSEN KAAVA

TYÖ/OPISKELU + TRAUMA + ADHD
Mitä taas koulussa opin? Taidan oppia paljon ohi sen, mitä opetussuunnitelmassa sanotaan...

Hiljalleen alan oppia useita kertoja toistuneen uupumuksen kaavan. Selviytymisen kaavan. Vaikeiden masennusjaksojen kaavan. Kulumisen kaavan. Katoavien rajojen kaavan (jos niitä oikeasti olikaan). Työhulluuden kaavan.

Kirjoitin eilen Instagramiin, joka on myös julkinen päiväkirjani:
"Viime viikkoina aivot ovat olleet koko ajan ylikierroksilla. Mutta jotenkin oudosti. Ihan kuin aivot olivat tyhjät, tyhjä, joka kiertää, kuin linkoava pesukone, jonne ei kukaan laittanut pyykkiä pestäväksi. Kuin se olisi vain aivorakenne rakenteena, joka ylikierroksilla kiertää. Ihan kuin hermosto tietäisi, että jonkin asian siellä pitäisi kiertää, eikä se tunnista, että itse asia puuttuu. Jos systeemiin jokin asia livahtaa, se tulee kyllä myllytetyksi, mutta koska se asia voi olla ihan random, ei sieltä ulostullessaan kiinnity mihinkään. Ihan kuin osa minusta eläisi edelleen trauman aikaa. Ihan kuin aivot kaipaisivat rutiinia, jonka puitteissa asiat tapahtuisivat. Mutta kun rutiinia ei nyt ole. En osaa vielä luoda sitä. Trauman aikana rutiinit olivat pakoa ja ne olivat pakotettuja. Työkalenteri täyttyi, tunnit ja hetket täyttyivät ja sitä luulin myös rutiiniksi. Mutta oikeasti se oli pakkoa, pakotettua elehtimistä, ja se oli suojaan ohjaava väylä, joka leikkasi kaiken muun pois. Tai jos se oli rutiini, niin ainakin se oli pakotettu rutiini. Ja sellainen rutiini katoaa heti, kun se pakottava tekijä poistuu. Nyt, kun ei pakottavaa tahoa ole, kun en etsi tahoa, jonka manipuloin kertomaan minulle minut ja itseni rajat, kun en täyty tämän itselleni rakentaman tahon sille kuvittelemistani vaatimuksista minua kohtaan, niin ei ole myöskään tietoa mitä tehdä tai ajatella, ei ole rutiinia, jota rakentaa - sillä tyhjälle ei rutiinia voi luoda. Mutta osa minusta tunnistaa tilanteen, tunnistaa tarpeen ratkaista tyhjyys, ratkaista nopeasti se, etten oikein tiedä. Ja hermosto aivoineen aktivoituu."

Outouden kokemus syntynee ihan siitä, että en yhtään dissosioi - huomasin dissorakenteiden kadonneen jo viime vuonna. Outous on ehkä sitä, että kropassa on muistoja tilanteista, joissa irtaannuin itsestä, itseni viereen tai hurjimmillaan metrien korkeuteen, yläpuolelle. Puhumattakaan muista vierauden kokemuksista. On siis muistoja, mutta ei samoja rakenteita ja mekanismeja. Koen tunteet ihan itse. Se itsessään on jo outoa! Mutta nyt, kun kokee tunteen, niin samaan aikaan aktivoituu muisto siitä, että on itsensä vieressä. Kehollinen muisto, varjomuisto. Mutta keho ei tajua, että kyse on muistosta. Ja siksi yliviritys tapahtuu. Näin sen nyt tulkitsen. Ja se on outoa. Hämmentävää. Mutta oikeastaan aika jännää. Ei ole jännittävää vain tunteiden kokeminen, vaan muisto traumakehosta, sen jäljistä.

Ja koko ajan hahmotan paremmin sen, että miten trauma ja ADHD olivat luoneet vahvan liiton keskenään, miten ne olivatkin luoneet hienon toisiaan vahvistavan kehän ja kaavan! Ja nyt kun ne dissot ovat poissa, niin ADHD tulee esiin selkeämmin.

Ja koska aloitin syksyllä uudet opinnot, niin uudet oivallukset syntyvät tietenkin tässä uudessa tilanteessa, jossa elän.

ADHD on siitä kiva supervoima, että se voi aiheuttaa esim. sen, että kaikki asiat ovat yhtä tärkeitä - jokaiseen asiaan on paneuduttava samalla vakavuudella. Se on joko-tai. Ja jokainen asia, jopa jokainen yksittäinen sanakin, jokaiseen liittyy monta asiaa, jokainen sana kutsuu luokseen monta ideaa, assosiaatiota, merkitystä - jokainen sana on pakattu täyteen merkityksiä. Ne ovat ylimääräytyneitä. Ja sitten kun sanaan tai asiaan paneutuu, sitä kuuntelee, niin se prosessi itsessään tuottaa koko ajan uutta materiaalia, uusia ideoita, uusia kytköksiä. Ja myös uusia sanoja. Koska kaikki nyt vaan vaikuttavat kaikkeen. Viime viikolla sain opettajalta viestin liittyen tehtävään, jossa pyydettiin ainoastaan miellekarttaa siitä, että miten tulevaisuuden tutkimus mahdollisesti voisi integroitua omaan työhön - nyt tai tulevaisuudessa. Hän kysyi, että "ymmärsitkö sen, että piti tehdä vain miellekartta?" Olin vähän ihmeissäni, sillä nimenomaan tein yhden sivun miellekartan, että mitä hän nyt tuollaista kysyy? Tosin kirjoitin miellekartan liitteeksi 16:n sivun esseen, jossa taustoitin miellekarttaa, koska kaikkihan sen nyt tajuavat, että tajutakseen miellekarttaa, se pitää myös selittää!! Pari viikkoa sitten minun piti tehdä kahden sivun tiivistelmä toisesta aiheesta - ja teinkin, mutta liitin siihen 14:n sivun liitteen, jotta tiivistelmä olisi mahdollista ymmärtää oikein. Tammikuussa piti tehdä projektisuunnitelma, jonka teoriaosan pituus sai olla maksimissaan 15 sivua. No minä tein teoriaosan, jonka pituus oli noin 60 sivua ja sitten keksin, että jotta se ei ole ihan kauhean pitkä, niin mukaan liitteen, jonka pituus oli 30 sivua. Ja sitten ihmettelen, että miten aika tuntuu aina loppuvan kesken ja vähän uuvuttaakin jo.... mutta kaikki asiat ovat tärkeitä, niin se vain on. Kaikkihan sen nyt tajuavat!

Ja ei kaikkien asioiden yhdenvertainen tärkeys liity vain opiskeluun tai työhön.

Se seuraa myös vuorovaikutustilanteisiin.

Sunnuntaina eräs henkilö kysyi, että mitä teen työkseni? No kerroin, että opiskelen. Mutta jotta vastaisin kysymykseen työstäni/ammatistani, siis siitä asiasta, josta minulta oli tiedusteltu, niin tietenkin minun oli sitten selitettävä taustani ja työhistoriani, jotta toinen ymmärtää tekemäni valinnat ja jotta tilanteeni tulisi selville tarvittavalla tarkkuudella. Ei tietenkään liian yksityiskohtaisesti, vaan silleen tarvittavan yksityiskohtaisesti. Ja koska opiskelen ja tulevaisuuden työt ovat hämärän peitossa, niin vastatakseni kysymykseen "mitä teet työksesi?" koin, että sitten minun pitää edes spekuloida kaikilla niillä mahdollisuuksilla, joita opintojen kautta mahdollisesti avautuu. Koska kaikkihan sen nyt tajuavat, että kysymykseen "mitä teet työksesi?" ei voi, ei-vaan-vittu-voi, ei voi vastata vain kertomalla, että "olen tällä hetkellä opiskelija." Koska eihän se ole vastaus työstä ja ammatista, vaan opiskelusta. Ja kaikkihan sen nyt tajuavat, että jos jättää jonkin asian kertomatta, niin silloin ei tosiasiassa vastaa esitettyyn kysymykseen, vaan kertoo vain osittain ja toinen saa IHAN väärän käsityksen. Sehän on periaatteessa valehtelua silloin!! Ja enhän minä halua valehdella, vaan haluan ainoastaan vastata kysymykseen, haluan vain vastata kysymykseen niin oikein, kun siihen vastaamisen hetkenä osaan vastata! Ja kaikkihan sen nyt tajuavat, että kysymys "mitä teet työksesi?" ei ole kysymys vain siitä, että mitä konkreettisesti tekee, vaan myös, että miksi työtään tekee, mitä sillä ehkä tavoittelee, millaisia vaikutuksia sillä on, millaisia vaikutuksia ehkä haluaisi sillä olevan, millaisia muutoksia haluaisi sillä saavuttaa ja miten haluaisi työtään kehittää? Se on laaja kysymys!! Ja kyllähän kaikki sen nyt tajuavat, että kysymys "mitä teet työksesi?" pitäisi oikeastaan muuttaa muotoon "mitä työsi tekee maailmalle?"

Ja se on tietenkin tärkeää, että jos tuntuu siltä, että toinen ei ihan tajua kaikkia niitä kytköksiä ja joskus hiukan assosiatiivisia yhteyksiä, joita olen luonut, niin se tietenkin selviää sitten sillä, että selitän ne kytkökset hiukan tarkemmin, silleen ei liian yksityiskohtaisesti, mutta perusteellisesti. Koska sitten kaikki tietenkin tajuavat kaiken. Pitää vaan jaksaa selittää ja sitten se toinen on, että "ahaa, nyt tajuan kaiken!"

Joskus joku sanoo, että "pitäiskö vähän rajata?" Ja olen ihmeissäni, sillä koko ajanhan teen rajauksia - kerron vain sen, mikä asiaan liittyy. Asia kyllä rajaa itse itsensä! Paitsi jos kaikki kerta liittyy kaikkeen. Fuk.

Vähän taas uuvuttaa.
Jännä.

Huoh.