JOHDANTO ORGANISAATION MAAILMALLISTAMISEKSI, osa 1
Lähtökohta
Tämän kaksiosaisen JOM-kestävyysprosessin tavoitteena on luoda planetaarinen viitekehys tai vastaava ohjeistus, jonka avulla toimeksiantajaorganisaatio voi luoda omia kestävyysprojekteja (ts. palveluita) niille asiakasyrityksille, jotka haluavat kehittää toimintaansa planetaaristen rajojen puitteissa tapahtuvaksi eli tulevaisuuskestäväksi.
JOM-prosessi on tarkkaan rajattu osa toimeksiantajaorganisaation omaa kehitysprosessia, jonka tavoitteena on luoda uusia palveluita ja tuotteita yrityksen palvelu- ja tuoteportfolioon. JOM tuottaa kyseistä prosessia varten kestävään kehitykseen liittyvää tietoainesta ja sellaisen planetaarisen viitekehyksen, jota kohdeyritys voi soveltaa niissä omissa yhteyksissään ja omiin tarpeisiin. Oikeastaan voi sanoa, että JOM-prosessi tuottaa ajattelua, jota ajattelemalla toimeksiantajaorganisaatio voi ajatella omia prosessejaan ja kehittäessään asiakkailleen tarjottavien kestävyysprojektien kestävyysajattelua monikriisien täyttämässä maailmassamme.
Ajattelun muotoilua
“It matters what ideas we use to think other ideas (with)” - Marilyn Strathern, ajattelun tutkija
JOM-viitekehystä voi tarkastella organisaatiomuotoiluna, mutta ensisijassa se on ajattelun muotoilua. Viitekehystä valmistelevan prosessin tavoitteena on luoda ”organisaatiota maailmallistava” viitekehys, jossa organisaatio paikallistuu aina omassa tilanteessaan ja hetkessä toimivana organismina. Tällöin ajattelu eli tieto ja tietämisen tapa ei sijoitu mihinkään tiettyyn teoriaan tai oppiin saatikka henkilöön, vaan se paikallistuu tilanteeseen, jossa organisaation toiminta tapahtuu. Tämä kontekstisensitiivinen periaate perustuu ajatukseen, jossa organisaatio nähdään aistivana, muuntuvana ekosysteeminä sekä suhteisena ilmiönä moniaineisten ja -lajisten toimijoiden välillä.
Tilanne/paikannus - uniikki, monikriisien aika
Tein vuonna 2004 Teatterikorkeakoulun taiteellisen opinnäytetyön, esityksen, jonka aiheena oli ihmiskeskeisyys. Tarkastelin siinä, miten ihmiskeskeinen maailmankuva muovaa ja ylläpitää suhdettamme luontoon, sekä miten tämä suhde vaikuttaa siihen, miten näemme ja kohtelemme ympäröivää todellisuutta. Materiaaleina olivat paitsi omat muistoni 1980-luvun maaseudusta, jossa suhde peltoon ja metsään muuttui vähitellen yhä vihamielisemmäksi (ymmärsin tämän johtuvan resursoivasta, hyötykeskeisestä suhtautumisesta luontoon, joka ilmeni tehoviljelynä ja lihakarjan tehokasvatuksena), niin tutkimusmateriaalit, joissa todettiin mm. kuudennen massasukupuuton olevan käynnissä – se oli käynnistynyt jo vuosikymmeniä sitten. Olin tutustunut ekofilosofiaan ja sen erilaisiin suuntauksiin. Erityisesti tutustuin ekofilosofi Leena Vilkan ajatteluun (Vilkka 1993) ja halusin hänen äänensä esitykseen. Joten haastattelin häntä ja haastattelu sitten nivoutui osaksi esityksen kudosta. Haastattelussaan Leena Vilkka korosti, että mikäli haluamme säilyttää maapallon elinkelpoisena, niin sitä varten tarvitsisimme murtuman pois vanhasta, ihmiskeskeisestä asennoitumisesta – tiedolliseen murrokseen, joka olisi verrattavissa kopernikaaniseen käänteeseen. Omana aikanaan Kopernikuksen havainto, ettei Maa ollutkaan maailmankaikkeuden keskipiste, esitti radikaalin haasteen silloiselle, totutulle maailmankuvalle ja pakotti ajattelijat kyseenalaistamaan vanhoja malleja. Vilkka muistutti, että samalla tavoin meillä on nyt edessämme tiedollinen ja ympäristöllinen vallankumous ja siksi meidän tulisi “palata maan pinnalle.” Hän jatkoi sanomalla, että meidän tulisi ymmärtää paikkamme osana monilajista ekosysteemiä sekä tunnustaa, että ihminen on vain yksi elämänmuoto muiden joukossa. Hänen mukaansa ”ihminen ei olekaan maailman napa, vaan ympärillämme on asioita yhtä laajasti kuin on tuo avaruus tähtineen.”
Me tosiaan elämme yhdessä – emme vain me ihmiset keskenämme, vaan kaikki eliölajit ja elämänmuodot, toisiinsa kietoutuneina. Tämän vuoksi on välttämätöntä palauttaa huomio maan pinnalle. On opeteltava havaitsemaan lähellä olevaa: koettava miten kehomme, aistimme ja ympäristö, jossa elämme, ovat erottamaton osa arkista olemassaoloa. Tämä ruumiillinen ja aineellinen taso, jolla jatkuvasti vuorovaikuttamme, on se, mihin synnymme. Maailma aloittaa meissä työnteon heti syntymästämme lähtien ja kuljemme sosiaalistumisen kautta annettuun ympäristöömme, siihen perittyyn sosiokulttuuriseen todellisuuteen, jossa elämänkäytäntömme muodostuvat ja kehittyvät. Paluu lähelle läsnäolevaa mahdollistaa todellisuuden tarkastelun aineellisena ja suhteisiin perustuvana. Tämä on keskeinen lähtökohta kestävämmille ajattelutavoille ja käytännöille. Myös organisaatioiden tulisi palata maan pinnalle. Uudenlaisen ajattelun avulla voimme luoda organisaatioita, jotka kykenevät kanssatoimijuuteen luonnon ekosysteemien kanssa. Tällöin luonto ei ole vain hyödyke tai resurssi, joka vain tarjoutuu käytettäväksi, vaan se on elävä, moniääninen kokonaisuus, joka voi myös opettaa meitä kestävästä yhteiselosta. Luonto voi opettaa, miten elinvoima syntyy yhteenkietoutumisesta – saman logiikan tulisi läpäistä myös organisaatioiden prosesseja. Näin saattaisi syntyä innovaatioita, jotka eivät ainoastaan palvele ihmisiä, vaan tukevat koko ekosysteemin elinvoimaisuutta. Tämä on kaiken ydin: palata ymmärrykseen siitä, että olemme osa keskinäisriippuvaista kokonaisuutta, jonka osana jokainen meistä osallistuu sen elinvoiman ja elämän tuottamiseen. Elämiskykyisyys syntyy ja kehittyy yhteisistä pyrkimyksistä. Kestävyyden polku alkaa meistä itsestämme – siitä, miten vuorovaikutamme keskenämme ja ympäröivän maailman kanssa. Tarvitsemme siis uudenlaisen “kopernikaanisen käänteen” – sellaisen, joka kyseenalaistaa ihmiskeskeiset, euro- ja mieskeskeiset hierarkiat ja antaa tilaa kestävämmille elämäntavoille. Ajatus organisaatiosta prosessina, jossa jokainen toimija on “maailmaan astunut” kehon ja aistien tasolla, kehottaa meitä kaikkia kantamaan vastuuta yhteisestä ekosysteemistä. Siksi meidän tulee katsoa ympärillemme ja nähdä, että olemme osa suurempaa, elävää kokonaisuutta. Tämän ymmärryksen jakaminen ja käytäntöön vieminen ovat ensiaskelia kohti sellaista kestävyyttä, joka voi kantaa sekä ihmisyhteisöjä että itse planeettaa. Tällöin me emme vain asu maailmassa passiivisesti, vaan koko ajan luomme maailmaa yhdessä kaikkien niiden elämänmuotojen kanssa, jotka jakavat maailman kanssamme.
Niinpä on kysyttävä: mikä on meidän aikamme uusi kopernikaaninen käänne, se uusi tieto, tietäminen ja ajattelu, joka avaa oven todelliseen, aineelliseen rinnakkaiseloon ja auttaa rakentamaan kestävämpiä organisaatioita sekä elämäntapoja? Meidän on kaikki ajateltava tätä, sillä me kaikki olemme osa tätä prosessia.
Vastataksemme tähän kysymykseen, me tarvitsemme uudenlaista tietoa ja tietämisen tapaa. Sillä ihmiskuntana kohtaamme täysin uniikkeja ongelmia, sellaisia, joihin ei menneisyydestä löydy vastauksia. Elämme todeksi uniikkeja monikriisejä, jotka ovat rajulla tavalla todistaneet niiden kompleksisuuden ja kytkeytymisen toisiinsa tavoilla, joiden ymmärtäminen on osoittautunut haastavaksi. (BIOS - Mitä on monikriisi 2023; Lawrence, Janzwood & Homer-Dixon 2022).
”In the polycrisis the shocks are disparate, but they interact so that the whole is even more overwhelming than the sum of the parts.” (Tooze 2022)
Tässä tilanteessa ei vanha sanonta ”jotta tiedät minne, olet menossa, sinun pitää tuntea historia” ei enää päde. Sillä ainakin se on tullut selväksi, että kulutusintensiivisen elämäntapamme aiheuttamaa planeetan kriisiä ei vanhoilla tavoilla ja tiedoilla hoideta. Näin ollen tiedon ja erityisesti tietämisen tapojen rajat ovat tulleet vastaan – siksi alussa mainittu tarve kopernikaanisesta käänteestä on edelleen akuutti! Tämä aika ja tilanne asettavat uudenlaisia haasteita myös organisaatioille, jotka haluavat varmistaa olemassaolonsa myös tulevaisuudessa. Niiden tulee ulottaa vastuualueensa piiriin kuuluvaksi myös elämää ylläpitävät ennakkoehdot – sillä planetaariset ennakkoehdot ovat myös organisaation ennakkoehdot. Organisaatiot eivät ole maailmasta irti ”onkaloituneita” (Värri 2018; Morton 2013) kokonaisuuksia, vaan ne ovat jatkuvasti muovautuvia vuorovaikutusten luomia systeemejä. Ne tapahtuvat ja rakentuvat samassa, aineellisessa, vuorovaikutteisessa tilassa, jossa työntekijätkin elävät. Ja jokaisen työntekijän osallisuus ja kehollinen läsnäolo nivoutuvat yhteen laajempaan ekosysteemiin – työn, luonnon, yhteisöjen ja teknologioiden verkostoon.
Vaikka meillä on paljon tietoa siitä, miten ihmisen toiminta vaikuttaa maapallon elinkelpoisena pysymiseen, niin silti se tieto ei tahdo ulottua yritysten toimintatapoihin. Monenkirjavista vastuullisuuspuheista ja niihin kytkeytyvistä sertifikaateista huolimatta organisaatioiden tosiasiallinen toiminta ei tahdo ohjautua puhutunlaiseksi – edelleen vallitsee usko jatkuvan taloudellisen kasvun ensisijaisuudesta (Tanskanen 2023; Bregman & Janatuinen 2018; Viren & Vähämäki 2015; Lehtonen 1999). Siksi on kysyttävä, että miten sinne yrityksen sisään voisi päästä?
Ja miten auttaa niitä yrityksiä, jotka haluaisivat muuttaa toimintatapojaan, mutta joilta puuttuu(kin) siihen keinot?
