TIHEÄÄ OBJEKTIIVISUUTTA, OSITTAISTA TIETOA - joitain lähtökohtia kestävyysajattelun ajattelemiseksi

Tausta-ajattelua. Taustapaperi. Muistio. Ajattelua. Ajattelun ajattelua. Tavoitteena auttaa JOM-prosessiin osallistuvia, myös itseä, auttaa ajattelemaan ajatukset, joilla ajattelemme toistemme ajatukset. Siinä metateoreettista lähtökohtaa. Jotta voisi  ajatella toisin, edes hiukan, edes hiukan murtautua ulos omista ajatus- ja ajattelun maneereista. Kuulustella olemisen rajoja. Sinun rajoja. Toislajisten rajoja. Etsiä tapoja, joilla osittainen ymmärrys, osittainen tieto kutsuu toisiamme toistemme luo, yhteiseen ajatteluun, jossa aina jo olemme, mutta jota emme aina tunnusta siinä uskossa, että olisi tietoa, joka olisi pysyvää, että olisi tietoa, joka olisi yhden ihmisen, organisaation, kansakunnan, minkä tahansa ajattelu- tai tietoyhteisön hallussa. 

OSA 1: KESTÄVYYSAJATTELUA ON AJATELTAVA - THINK WE MUST

KESTÄVYYSAJATTELUN LAAJUUDESTA

Otsikon “think we must” on lainaus Virgiana Woolfin Three Guineas kirjasta (Woolf, 2002). Woolf kirjoitti kirjan hetkenä, jolloin toinen maailmansota oli todenteolla saapunut horisonttiin muunakin kuin kuvitteellisena dystopiana: sota todella uhkasi Eurooppaa. Woolfin “think we must” on vastaus sivistyneen herrasmiehen kirjeeseen, jossa hän pyytää tukea sodan estämiseksi ja kysyy, että miten sota voitaisiin estää? Woolf vastaa tuomalla esiin yhteiskunnalliset syvärakenteet, jotka ylläpitävät patriarkaalista systeemiä, koko sitä tiedon, tiedon tuottamisen ja vallan monologisoivaa reduktiivista käytäntöä, joka opettaa ja kannustaa kilpailuun ja valtataisteluun, joka asettelee todellisuuden dikotomisen ajatusjärjestelmän tarvitsemaan järjestykseen - kamppailu tästä järjestyksestä oli myös tulevan sodan taustalla. Woolfin mukaan todelliset muutokset edellyttävät uudistusta mm. koulutuksessa, vallassa ja yhteiskunnan rakenteissa.

Esitän samalla tavalla kuvitteellisen kysymyksen itselleni, esitän sen tässä ajassa, omaan tilanteeseen varioituneena. Esitän kysymyksen itselleni, kestävän tulevaisuuden asiantuntijaksi opiskelevalle, joka on pohtimassa opinnäytetyötään kohdeorganisaatiossaan. Esitän kysymyksen kohdeorganisaation näkökulmasta. Kysyn “miten organisaatiot voisivat estää ekokriisin laajenemisen?” Ja minä voisin vastata, Virgiana Woolfia seuraten, että “meidän täytyy ajatella.” Ja jatkaisin Woolfia versioiden, että “Meidän täytyy ajatella koneiden äärellä, meidän täytyy ajatella taukohuoneissa, viikkopalavereissa ja asiakastapaamisissa. Meidän on ajateltava, kun katsomme ulos toimistomme ikkunasta lähimetsää. Meidän on ajateltava lähimetsän puroa, muurahaispesää ja pihanurmea. Älkäämme koskaan lakatko ajattelemasta sitä, mikä on tämä sivistys, jossa olemme? Mitä on se tieto, jota tämä sivistys tuottaa? Ja miksi meidän pitäisi osallistua tiedon tuottamiseen niillä samoilla ehdoilla, jotka ongelmamme tuottivat?”

Vaikka ajallinen etäisyys aikaan, jolloin Woolf vastasi hänen itse itselleen esittämäänsä kysymykseen, on pitkä, niin itse asiassa tilanne, jossa kysymys esitettiin, on pitkälti sama, jossa elämme edelleen. Virgiana Woolfin todellisuuteen tunkeutui toinen maailmansota, valtava kriisi, jonka mittasuhteet olivat valtavat ja joka saattoi saada alkunsa jo paljon aiemmin, jo ennen ensimmäistä maailmansotaa - ja ehkä sama kriisi jatkuu edelleen, eikä se päättynyt maailmansotiin? Nyt se on ekokriisi, joka tunkeutuu, ilmeisesti eri kriisi, mutta ehkä sittenkin sama, mutta on tai ei, niin se tunkeutuu, ekokriisi tunkeutuu. Isabelle Stengersin mukaan se, mistä me puhumme ekokriisinä, on “Gaian tunkeutuminen” todellisuuteen ja ajatteluumme (Stengers, 2015). Gaian tunkeutuminen kuvaa radikaalia muutosta maailmassamme: ilmastokriisi, luonnonvarojen ehtyminen, saastuminen, sukupuutot ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus kietoutuvat toisiinsa muodostaen uudenlaisen haasteen, josta ei voi enää palata entiseen. Isabelle Stengersin mukaan Gaia ei ole perinteinen transsendentaalinen jumaluus tai äiti, vaan täälläoleva, arvaamaton ja välinpitämätön kokonaisuus, joka ei odota meiltä rakkautta vaan tarkkaavaista ja kunnioittavaa huomiota. Tämä semioottismateriaalinen olento, Gaia, reagoi ihmiskunnan piittaamattomaan kehitykseen irtaantumalla kaikesta, joka mahdollisti menneisyyden suhteemme ympäristöön. Gaian tunkeutuminen pakottaa tarkastelemaan tieteellisiä, taloudellisia ja kulttuurisia oletuksiamme, se tekee näkyväksi ajattelumallit, joissa vahingot nähdään vain edistyksen sivukuluna. Stengersin mukaan kyseessä ei ole enää valinta jatkaa vanhaan tapaan, vaan kohtaamme tilanteen, jossa luonnolliseksi kuviteltu ja toistettu, kaiken eteensä kolonisoiva elämäntapamme, sen vaihtoehdottomuus on saapunut rajoilleen - ja Gaia pakottaa meidät uudenlaiseen vastuuseen ja yhteistoimintaan. Gaian nimeäminen ei  Stengersille ole vain nimeämistä, nimeäminen ei ole lainkaan olennaista, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin herättää tietoisuus, suunnata ajatteluamme ja haastaa meidät kokoamaan eri tietämisen muodot ja yhteisöjen kokemukset toisinelämisen mahdollistamiseksi (Stengers, 2017). Gaia on pysyväksi jäävä, sulkeutumaton ja koko ajan avoinna oleva haaste modernille ihmiskunnalle. Siis “modernille”, ei kaikille. Tämä “moderni” viittaa edistyksen kertomuksen perillisiin, jotka toimivat ihmisen ja luonnon erillisyyden harhasta käsin, joiden materiaalinen elämäntapa perustuu suoraan tai epäsuorasti historialliseen ja jatkuvaan resurssien ja työvoiman ulosmittaukseen globaalista etelästä ja luonnosta itsestään. Tämä “modernin heimo”, siihen kuuluvat ovat niitä, joiden hyvinvointi on rakennettu ekologiselle ja sosiaaliselle velalle. He ovat niitä, jotka uskovat teknologiseen kykyynsä hallita planeettaa ja jotka ovat toistaiseksi suojassa luomansa katastrofin pahimmilta välittömiltä seurauksilta.

Ja nyt joudumme, oikeastaan haluan sanoa, että saamme, määritellä uudelleen suhteemme sekä toisiin ihmisiin että toislajisiin ja ei-inhimilliseen maailmaan - nyt ilman takeita, joita ei oikeasti koskaan ollutkaan, mutta nyt myös ilman mahdollisuutta perääntyä.

Woolfin ja Stengersin ajattelemia kriisejä yhdisti siis se, että ne ovat/olivat osa historian ja vallan kudelmaa ja seurausta modernista, hyötyyn ja hallintaan perustuvasta maailmasuhteesta. Mutta entä, jos yhteys ei ole vain temaattinen, vaan konkreettinen? Entä jos he ajattelivat myös konkreettisesti samaa kriisiä, saman kriisin ruumista/aihiota? Ehkä he havaitsivat saman, ajallisesti ja maantieteellisesti hajasijoittuneen hyperobjektin? Entä jos he olivat kuin vanhan tarinan elefanttia pimeässä tutkivat sokeat - sivistyneet - miehet? 

Tarinalla sokeista miehistä ja norsusta ei ole yhtä yksittäistä, nimettyä kehittäjää, vaan se on ikivanha vertaus, joka on peräisin Intian niemimaalta ja se esiintyy hieman eri versioina useissa muinaisissa uskonnollisissa ja filosofisissa perinteissä. Yksinkertaisesti kerrottuna se on tarina kuudesta oppineesta, sokeasta miehestä, jotka tutkivat norsua pimeässä huoneessa ja raportoivat havainnoistaan kuninkaalle. Tarinassa korostuu ymmärryksemme rajallisuus ja osittaisuus, sillä tarinan mukaan jokainen miehistä koki norsun eri tavalla riippuen siitä, mihin osaan eläintä hän koski. Jokainen muodosti tämän yksittäisen kosketuspisteen perusteella johtopäätöksensä norsun olemuksesta: jollekin se oli seinä, toiselle keihäs, käärme, puu, tuuletin tai köysi. Tarinan opetuksena on, että yksittäiset teoriat ja näkökulmat, vaikka ne olisivat kuinka perusteltuja ja huolellisesti tutkittuja, tavoittavat todellisuudesta vain osan.

Näin ollen elefantti edustaa paitsi todellisuutta myös monimutkaista hyperobjektia, kun taas sokeus ilmentää kollektiivista kyvyttömyyttämme tunnistaa niitä piileviä oletuksia, joiden varaan teorioimme ovat rakennettuja. Hyperobjektit ovat Timothy Mortonin ajattelemat järjestelmät, todellisuuden osat, jotka ovat olemassa ilman ihmistäkin ja jotka ovat niin massiivisen laajoja ajassa ja paikassa, että ne uhmaavat perinteisiä - tiedollista - käsityskykyämme (Morton, 2013). Näitä hyperobjekteja on ollut olemassa jo kauan ennen ihmisen saapumista (mm. aurinkokunta, biosfääri, öljykentät) ja ne ovat olemassa ihmisestä riippumatta. Mutta ihmisen toiminta myös tuottaa niitä (mm. ydinjäte, ilmastonmuutos, kapitalismi). (Morton, 2010, 2013, 2016)

Pelkästään hyperobjektien ajallinen laajuus haastaa ihmisen ymmärryksen rajat sekä tiedolliset mahdollisuudet tavoittaa ilmiöitä, jotka ylittävät tavanomaiset aikahorisonttimme. Timothy Mortonin ajatuksiin viitaten ilmastonmuutos ei enää ole uhka, joka siintää tulevaisuudessa, vaan todellisuus, joka on jo saapunut ja ylittänyt havaintokynnyksemme, jolloin myös “maailmanloppu” hänen mukaansa oli jo täällä - kulutuksen ja planetaarisen muutoksen muodossa, joka etenee ajassa ja tilassa ihmisen kyvyn ulkopuolella pysäyttää sitä tai yksiselitteisesti havaita se kokonaisuutena (Morton, 2010). Kun hyperobjektit tulevat tietoomme, olemme jo väistämättä perässähiihtäjiä: ne ovat ehtineet muuttaa todellisuutta tavoilla, joita voimme rekisteröidä vasta jälkikäteen. Me siis tulemme tietoisiksi ekokriisistä, sen laajuudesta ja luonteesta, vasta nyt, kun olemme kietoutuneet syvälle sen vaikutuksiin. Morton korostaa tätä jatkuvan myöhäisyyden tunnetta sanomalla: "Olemme tuskin tulleet tietoisiksi siitä, että olemme muokanneet Maata koko ajan" (Morton, 2010). Tässä valossa Morton arvostelee myös ajatusta antroposeenista, epookista, jonne sen mukaan olemme astuneet: mitä mieltä on nimetä aikakausi ihmiskeskeisen ajattelun kautta, jos aikakausi on jo ollut, eikä inhimillinen tieto yllä sen alkupisteisiin, saati ymmärrä sen lopullista merkitystä? Se meni jo! Mutta ei hän kokonaan kiistä antroposeenin käsitettä ja sen käyttöä. Sillä se voi hänen mukaansa johdattaa meitä ajattelemaan toisin, se voi auttaa meitä luopumaan kuvitelmasta luonnosta ihmisestä erillisenä. Antroposeeni on oikeastaan indikaattori, joka vihjaa ihmisen valtavasta vaikutuksesta planeettaan. Se tarjoaa tiedollisen haasteen, joka kohdistuu kysymykseen siitä, että millaista ymmärryksen ja tiedon laatua tulisi kehittää, jotta voisimme havaita ja edes osittain käsittää hyperobjekteja, sekä siihen, miten voisimme muuttaa toimintaamme niin, että emme jatkuvasti osallistuisi näiden raskaiden, globaalia mittakaavaa edustavien ilmiöiden rakentumiseen ja ylläpitämiseen.

Hyperobjektit pakottavatkin inhimillisen ajattelun uudistumaan, luomaan uudenlaisia tiedon ja vastuun muotoja, jotka ylittävät yksilön, sukupolven ja aikakauden rajat. Hyperobjektit tarjoavat yhden mahdollisen suunnan ajattelulle, jonka avulla voimme tarkastella, tehdä näkyville omaa tietoamme, sen rajoja sekä sitä, miten ylipäätään ajattelemme maailmaa ja sen ilmiöitä. Hyperobjektit, kuten ilmastonmuutos, mikromuovit tai ydintuhon uhka, eivät ole vain materiaalisia kokonaisuuksia tai asioita, jotka etäältä vaikuttavat meihin, vaan ne tunkeutuvat ajattelun kenttään ja muuttavat tapoja, joilla suhtaudumme ympäröivään todellisuuteen. Vaikka olemme taipuvaisia erillistämään nämä ilmiöt mielestämme, ne vaikuttavat tiedostamatta päätöksiimme ja muovaavat mielikuvitustamme. Ne tekevät sen esimerkiksi luomalla tarvetta kehittää ratkaisuja, tulevaisuuskertomuksia ja vakuuttua siitä, että teknologia tai ihminen lopulta selviytyy. Timothy Morton suhtautuu kriittisesti ajatukseen, että henkilökohtaiset teknologiset valinnat, kuten hehkulamppujen vaihtaminen energiapiheihin, olisivat ratkaiseva vastaus ilmastonmuutokseen. Koko kierrätyksen idea on riittämätön ja jopa haitallinen. Mortonin mukaan kierrätys ja yksilöllinen "oman osansa tekeminen" ovat tapoja torjua kriisin todellista laajuutta. Ne kyllä tarjoavat illuusion toiminnasta ja vastuunotosta, mutta niiden sisällöt ja toiminnan rajat ovat skaalattu siten, että ne pysyvät yhteensopivina kapitalistisen yhteiskunnan puhtautta ja tehokkuutta korostavien arvojen kanssa. Morton kritisoi myös sitä, kuinka kapitalismi pyrkii muokkaamaan ekologisia haasteita yritysten intressejä tukeviksi ja synnyttää näin "vihreän kuplan" (ml. vihreä siirtymä, vihreä kasvu, vihreä kapitalismi jne.), jonka avulla järjestelmä säilyttää olemassaolonsa ilman todellista muutosta. Hänen mukaansa kapitalismin luonne on reaktiivinen, eivätkä markkinavoimat kykene ratkaisemaan ekologisia ongelmia ajoissa - markkinavoimat ovat aina myöhässä, niiden ehdotukset ovat aina myöhässä. Ne ovat aina myöhässä, koska niiden tulevaisuusajattelu ja ennakoinnin perusteet, ne tapahtuvat kapitalismin sisäisen, reaktiivisen logiikan puitteissa, ne eivät kykene kohtaamaan ekologisen kriisin todellista laajuutta ja hyperobjektien pitkäaikaista pysyvyyttä. Ne ovat myöhässä, koska pyrkimyksenä on optimoida järjestelmää tai hallita jo syntyneitä seurauksia sen sijaan, että syntyisi ajattelua ja toimintaa, joka olisi pyrkimystä proaktiiviseen muutokseen kohti kestävää rinnakkaiseloa.

Siksi meidän on ajateltava.

Mortonin mukaan meidän on hyväksyttävä maailman monimutkaisuus, olemassaolon "saastuneisuus" ja kietoutuneisuus, ja siirryttävä eteenpäin ajatteluun, joka tunnustaa nykyisen tilanteemme ja siitä seuraavan vastuun.

Ja on ajateltava suuresti,

sanoo Morton (Morton, 2010).

Tämä ”suuri ajattelu” on irtiotto perinteisistä, ahdasmielisistä ajattelumalleista kohti avoimempaa, laajempaa ja aidosti planetaarista suhtautumista ympäristöön. Suuresti ajatteleminen kutsuu meidät radikaalisti uuteen tapaan käsittää itsemme, suhteemme toisiin olentoihin ja itse todellisuuteen. Mortonin mukaan tätä suurta ajattelua rajoittavat usein tietyt vakiintuneet termit ja kategoriat, kuten "paikallinen", "orgaaninen" ja "erityinen". Vaikka nämä käsitteet ovat olleet hyväksi ympäristöaktivistien sosiaalipolitiikalle, ne voivat myös muodostua esteiksi, kun kohtaamme aidosti globaaleja ilmiöitä kuten ilmastonmuutoksen tai kuudennen massasukupuuton. Niiden kohtaaminen ja niiden ajattelu edellyttäisi huomattavasti laajempaa ja valtiorajojen yli ulottuvaa yhteistä vastuullisuutta. Ajattelu on vaarassa juuttua pienuuden ja rajallisuuden kieleen ja näin menettää kosketuksen niihin mittasuhteisiin, joita nykyisen aikamme ekologiset haasteet vaativat.

Esimerkkinä suuresta ajattelusta Morton nostaa esiin tiibetiläiset, joiden kulttuuri ilmentää poikkeuksellista avaruudellisen ja ajallisen tajun yhdistelmää (Morton, 2010). Tiibetin ylängön korkeus tuo tiibetiläiset kirjaimellisesti lähemmäs avaruutta ja vaikuttaa heidän maailmankuvaansa tavalla, joka ohittaa länsimaiden vastaavan planetaarisen tietoisuuden, jonka mahdollistaa teknologia kuten Google Earth, kuten myös Maan näkeminen avaruudesta. Mutta tiibetiläisille laajuus ei ole teknologian tulos, vaan se on kulttuurisesti rakentunut sisäinen ominaisuus ja laajuus: he ymmärtävät sekä avaruuden että ajan mittasuhteet syvällisesti. Kuitenkaan tämä suuri ajattelu ei ole ristiriidassa arjen yksityiskohtien havainnoinnin tai myötätunnon kanssa, vaan tiibetiläinen kulttuuri osoittaa, että laaja näkökulma tukee myötätuntoa ja väkivallattomuutta osana ekologista ja inhimillistä verkostoa. Samalla tiibetiläinen elämäntapa ja avaruudellinen ajattelu haastavat länsimaisen paikallisuuteen ja staattiseen "luonnon" ideaan perustuvan diskurssin. Paikallisuus, joka länsimaissa usein esitetään ekologisen ajattelun kulmakivenä, voi Mortonin mukaan olla rajoittava konstruktio, jonka sijaan tarvitaan universaalimpaa ja avarampaa näkymää, sellaista, joka ottaa huomioon ekosysteemien keskinäisriippuvuudet rajattomilla mittasuhteilla. Tiibetiläisten kulttuuri, jossa tilan ja tyhjyyden ymmärtäminen on keskiössä, tarjoaa malleja tällaiselle suuresti ajattelulle, jonka avulla voimme kohdata aikamme ekologisten kriisien laajuuden ilman, että kavennamme katsettamme vain paikallisiin ratkaisuihin. Kun siis pohdimme, että miten hyperobjektit vaikuttavat ajatteluumme, voimme ajatella miten avaruus on vaikuttanut tiibetiläisten ajatteluun. Siksi tarvitsemme uuden kestävyysajattelun kielen, joka ylittää paikallisuuteen ja erityisyyteen rajoittuvat käsitteet ja rakentaa perustan aidosti globaaleille ja tulevaisuuteen suuntautuville ratkaisuille.

Kirjoitin Timothy Mortonin ajattelusta nyt paljon laajemmin, kuin mitä etukäteen aavistin. Se ei johtunut vain siitä, että minulla on ADHD ja ajattelun rajaaminen saattaa “joskus” olla “vähän” haastavaa. Kirjoitin laajemmin, koska kirjoittaessani seurasin myös ajattelua, jota Mortonin sanat tuottivat. Siksi esittelin Mortonin ajattelua näin pitkästi, sillä nämä olivat niitä ajatuksia, jotka tuottivat ajattelua minussa. Vaikka kukaan toinen ei koe näitä sanoja samalla tavalla, koska jokainen ajattelee omien ajatustensa kanssa toisen ajatukset, niin silti minä jaan samaa aikaa ja samaa kulttuurista todellisuutta oletettujen lukijoiden, oletettujen kanssa-ajattelijoiden kanssa, jotka tämän tekstin mahdollisesti lukevat, niin siksi nämä Mortonin ajatukset voivat osallistua myös sen saman kulttuurin ajattelemiseen, jota minäkin yritän ajatella.

Liitän tämän kappaleen loppuun sitaatin, joka mahdollisesti olisi pitänyt laittaa heti kärkeen. Tämä sitaatti oli minulle avaavin, päräyttävin, rajuin, kun aloin ajattelemaan vastausta siihen alussa esitettyyn kysymykseen:

“Pieni on kaunista. Ruokavalio pienelle planeetalle. Paikallinen on parempi kuin globaali. Nämä ovat joitakin ympäristöliikkeiden iskulauseita 1960-luvun lopulta lähtien. Ehdotan täysin päinvastaista kuin mitä ne ilmaisevat. Minun näkemykseni mukaan paras ympäristöajattelu on suurta ajattelua - niin suurta kuin mahdollista, ja ehkä jopa suurempaa kuin voimme kuvitella. Filosofi Immanuel Kant sanoi, että ylevä voisi olla ajatus suuruudesta, joka ylittää mittaamis- tai kuvaamiskykymme - suuruusluokka, joka ylittää kaikki suuruusluokan käsitykset. Syvyydessään ja laajuudessaan tämä suuruus osoittaa mielemme radikaalin vapauden ylittää ”todellisuutemme”, vallitsevan tilanteen. Kuten käyttöjärjestelmäohjelmisto, se ei kerro meille, mitä ajatella, vaan se käynnistää mielemme valmiiksi siihen, mitä tarvitsemme demokratian ajattelussa. Ja se on myös sitä, mitä tarvitsemme ekologian ajattelussa.” -Timothy Morton (Morton, 2010)

KESTÄVYYSAJATTELUN AJATTELUSTA

Miten ajatella isosti? Miten minun tai kenenkään toisen on mahdollista ajatella suuresti? Miten kaltaiseni opiskelija, joka vasta on opiskelemassa, miten kaltaiseni taiteilija, joka on tähän mennessä eletyn elämän aikana askaroinut ihan toisenlaisten ajatusten parissa, miten suuresti voi ajatella ketkään muut kuin ne, joilla on suureen ajatteluun kyvyt, joilla on tietoa, joilla on kokemusta, joilla on kokemusta niiden asioiden piiristä, niiltä alueilta, joita kestävyysajattelu koskee?

Vastaukseni on, että en ajattele yksin.

Sillä kukaan ei ajattele yksin.

Mortonin mukaan ekologia, jonka sisällä myös ajattelu tapahtuu, se sisältää kaikki tavat, joilla kuvittelemme ja joilla voimme kuvitella elävämme yhdessä. Ekologia on syvällisesti rinnakkaiseloa. Olemassaolo on aina rinnakkaiseloa. Kukaan ihminen ei ole saari. Ihmiset tarvitsevat toisiaan yhtä paljon kuin he tarvitsevat ympäristöä. Ihmiset ovat toistensa ympäristö. Ekologinen ajattelu ei koske vain epäinhimillisiä asioita, vaan se koskee sinua ja minua (Morton, 2010).  Isabelle Stengersin mukaan on luotava yhdessäajattelun tiloja, tilanteita, joissa ihmiset voivat tulla kykeneviksi hankkimaan tai ottamaan takaisin oman ajattelunsa, oman ajattelunsa maun (Stengers, 2015). Maun, siis aistimuksen, ajattelun aistimuksen, ajattelun konkreettisuuden, että ajattelu on verbi, ei muistista esiin nousevan kuvan katsomista ja sen luulemista ajatteluksi (Bohm, 2004b). Stengersin mukaan ajattelukyvykkyyden kehittyessä ihmiset voivat huomata, että se, mikä heitä inhottaa tai mistä he eivät pitäneet, eivätkä kyenneet tekemään, ei ollutkaan ajattelua, vaan “todellakin melko vastenmielistä teoreettisen abstraktion harjoittamista, joka vaatii, että se, mitä ihminen tietää ja elää, hylätään anekdoottina” (Stengers, 2015). Stengersille ajattelu konkreettista, tilannesidonnaista ja jatkuvaa oppimisprosessia, joka eroaa jyrkästi abstraktista tai akateemisesta pohdinnasta. Se ei ole passiivista, vaan "aktiivista", ja se pyrkii luomaan uusia "yhteyksiä uusiin toiminnan, tuntemisen, kuvittelun ja ajattelun voimiin" (Stengers, 2015, 2017, 2021).

Miten siis ajatella?

Miten ajattelen ajatteluni tilanteessa, jossa ajattelen ja jossa olen esittänyt itselleni kysymyksen? Tämän asian ajattelu ei ole vain asioiden vaikeaksi tekemistä tai akateemista flirttailua, vaan tilanteen ajattelu on osa kestävyysajattelun ajattelua, sen ajattelun ajattelua, joka mahdollisesti tuottaa, joka osallistuu ajatteluun, joka vastaa siihen kysymykseen, jonka itselleni esitin.

Esitin kysymyksen itselleni, kestävän tulevaisuuden asiantuntijaksi opiskelevalle, joka on pohtimassa opinnäytetyötään kohdeorganisaatiossaan. Ja esitin kysymyksen kohdeorganisaation näkökulmasta. Kysyin, että “miten organisaatiot voisivat estää ekokriisin laajenemisen?”

Ja nyt, kuljettuani hetken ensimmäisessä kappaleessa esitettyjen ajatusten kanssa, minä ymmärrän esittämäni kysymyksen mahdottomana. Sillä yritys ajatella “ekokriisiä” paljastaa, nostaa esiin perustavan lähtökohdan: ekokriisi ei ole yksi kokonaisuus, jota ajatella. Ekokriisi ei ole ongelma, jota ratkaista. Meille ei ole annettu valmista kokonaisuutta, jonka voisimme ymmärtää yhtä aikaa, kokonaan ja halliten - ja ratkaisten. Ekokriisi ei ole yksi kokonaisuus. Kestävä kehitys ei ole yksi kokonaisuus. Ne eivät ole tiloja, joihin saapua, ne eivät edes ole ongelmia, joita ratkaista. David Bohmin näkemyksen mukaan ekokriisiä ei tulisi lähestyä perinteisenä ongelmana, joka voidaan yksiselitteisesti määritellä ja ratkaista teknisin toimenpitein (Bohm, 2004b). Hän erottaa selkeästi käytännön ongelmat ja tekniset viat sellaisiksi, joissa systemaattinen ratkaisuprosessi on mahdollinen, kun taas ihmisten väliset konfliktit tai ihmisen ja luonnon väliset jännitteet ovat luonteeltaan paradokseja. Paradoksit eroavat ongelmista siinä, että niihin ei liity selvää, havaittavaa ratkaisua, vaan niiden ydin on sekaannuksessa ja itseensä viittaavassa ristiriitaisuudessa. Tästä syystä Bohmin mukaan pyrkimys ratkaista ekokriisi pelkkänä ongelmana voi johtaa lisääntyvään epäselvyyteen ja johdonmukaisuuden puutteeseen. Hän ehdottaakin uudenlaista lähestymistapaa: jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja läsnäoloa itse paradoksin äärellä, sen sijaan että pyrittäisiin järjestelmällisesti poistamaan ilmiötä "ongelmana". Tämä näkökulma korostaa syvempää vuorovaikutusta ja ymmärrystä ekokriisin monitasoisesta luonteesta (Bohm, 2004a). Näin ollen on hyväksyttävä, että ymmärrettävä todellisuus on alati hajaantuva, osittainen ja haastavalla tavalla liukuva, mikä pakottaa meidät tarkastelemaan uudenlaista ajattelua, sellaista, joka sietää epätäydellisyyttä, keskeneräisyyttä ja tietoisuuden laajenevaa mutta alati keskeneräistä horisonttia.

Mutta tässä on myös osittaisen tiedon lumo: se kutsuu uudenlaisiin yhteistyön muotoihin, uudenlaisiin ajattelun ja tiedon yhteisöihin!

Ymmärrän tämän nyt ajatellun niin, että on perusteltua, tai ainakin on mahdollista ajatella, että Woolf ja Stengers aavistelevat samaa asiaa, saman hyperobjektin vähittäistä esilletuloa, tunkeutumista todellisuutemme. Ja Stengersin ajattelema “Gaian tunkeutuminen" on reaktio ja seurausta ihmiskunnan toiminnasta.

Ja kun esitän itselleni sen saman kysymyksen, saman, johon Woolf vastasi, sama, jonka pohjalta Woolf ajatteli, sama kysymys, mutta omaan tilanteeseeni kaiken edellä ajatellun pohjalta varioituneena, esitän itselleni alkuperäistä kysymystä taustoittavan kysymyksen: ”miten havaitset Gaian tunkeutumisen kestävyysajatteluusi?”

Ensin voi vaikuttaa siltä, että vastaan ihan eri kysymykseen, kuin minkä alun perin esitin ja johon vastaaminen olisi tilanteessani oleellista. Mutta ensivaikutelma on väärä: jotta voisin ajatella ja tuottaa ajattelua, jolla organisaation olisi mahdollista osallistua sellaiseen ajatteluun, jonka takia voisi estyä ekokriisin vaikutusten jatkuva laajeneminen ja syveneminen, jotta voisin ajatella organisaation kanssa sen omaa ajattelua, siis ajattelua, jolla organisaatio voisi suunnata omaa ajatteluaan ja jota sen omat käytänteet seuraavat, niin siksi on ajateltava miten ekokriisi juuri nyt tulee esiin - miten se ilmaisee itseään.

Gaia tunkeutuu kestävyysajatteluun reaktioissa, joita se saa ihmisissä aikaiseksi.

Minulle, minun sijainnistani käsin, Gaia, se Stengersin ajattelema aineellissemioottinen olio, hyökyy päälleni reaktioissa, jotka tulevat esiin erilaisin standardein ja viitekehyksin. Se hyökyy päälleni vihreänä siirtymänä ja vihreänä kasvuna. Ja se hyökyy esiin paniikkina ja paniikista aiheutuvana, alati kapeutuvasta merkityskyvykkyydestä käsin, merkityksistä, joiden pohjalta defensiiviset refleksit toimivat. Se hyökyy politiikan ja elinkeinoelämän, se hyökyy ihmisten yrityksinä tarttua tuttuihin menetelmiin, takertua niihin ja valaa uskoa niiden kyvykkyyksistä. Se ajattelee tavoilla, jotka ovat reaktioita, pelkkiä reaktioita, pelkäävän kapitalismin kramppeja, henkisiä maneereja, joilla hallittava alue vain kapenee - ei maantieteellisesti, mutta merkityskyvyltään.

Seyyed Hossein Nasrin mukaan tiede tarvitsi tämän “kapeutuvan” luonnon, jotta siltä oli mahdollista tyhjentää kaikki merkitykset (Bell and Morse, 2005). Mortonin mukaan meidän tulisi olla kuin tiibetiläiset, jotka osaavat sujuvasti ajatella avaruuden (Morton, 2010). Suuruus kaikuu tiibetiläisissä syvään, mittaamattoman kaipuun kirjaa teksteihinsä Gaston Bachelard (Bachelard, 2003). Tutut tanssijat Nigerian Lagoksen slummissa tanssivat kosmokselle, kylälleen, itselleen, lukuisille asioille, joiden kautta elämä merkityksellistyy täytenä, monivärisenä, mittaamattomana. Ekososiaalinen sivistysteoria on lonkeroinut itseään jo moniin yhteyksiin etsiessään täyteläisempää ja kestävämpää elämäntapaa (Haverinen et al., 2021; Joutsenvirta and Salonen, 2020; Pulkki and Takkinen, 2022; Sitra, 2019; Värri, n.d.)

Mutta me vain jatkamme toimintaamme. Jatkamme Gaian provoamista, tuhoavien jälkiemme jättämistä. Me saatamme ymmärtää, että muovin kaataminen mereen ei olekaan hyvä idea, me saatamme huomata, että tumma savu taivaalla voikin johtaa ongelmiin. Saatamme huomata, että metsän kaatamisella on seurauksia, että fosfori ei ole hyvä idea Itämeressä. Ja kun olemme huomanneet, niin sitten korjaamme toimintaamme. Ja sitten vähän ajan kuluttua huomaamme, että edellisen ongelmaksi määritellyn, sen ratkaisua varten kehitellyt innovaatiot ja menetelmät, siis äsken uusiksi rakennetut ratkaisut tuottavatkin uusia ongelmia! Mikä nerokas ikiliikkuja onkaan syntynyt! Ja jota ylläpidetään. Jota ei ratkaista. Jota ei edes ongelmaksi koeta. Koska asiat nyt vain ovat niin - vaihtoehdottomia. Sillä vaikka meillä on paljon tietoa siitä, miten ihmisen toiminta vaikuttaa maapallon elinkelpoisena pysymiseen, niin silti se tieto ei tahdo ulottua yritysten toimintatapoihin (Joutsenvirta et al., 2011; Koipijärvi and Kuvaja, n.d.). Monenkirjavista vastuullisuuspuheista ja niihin kytkeytyvistä sertifikaateista huolimatta organisaatioiden tosiasiallinen toiminta ei tahdo ohjautua puhutunlaiseksi – edelleen vallitsee usko jatkuvan taloudellisen kasvun ensisijaisuudesta mm. (Bregman, 2018; Kuoppa and Tanskanen, 2023; Lehtonen, 1999; Viren and Vähämäki, 2015). Siksi on kysyttävä, että miten sinne organisaatioiden  sisään voisi päästä?

On siis huomattava, että vaikka tajuaisimme vaikutuksemme, ei se ymmärrys välttämättä poista kahtiajakoa ihmisen ja luonnon välillä. Edelleen ihminen on erillinen olento, joka nyt vain omasta erillisyydestään käsin havaitsee vaikutuksensa itsensä ulkopuoliseen tahoon, aineeseen, Gaiaan. Ja sitten hän saattaa muuttaa toimintaansa luullen ratkaisseensa ongelman. Mutta tämä ratkaisu tapahtuu ilman, että suhde luontoon, ilman, että ymmärrys luonnosta ja suhteesta siihen muuttuisi mihinkään suuntaan. Mutta olosuhteet muuttuvat. Ihmiselämää mahdollistavat olosuhteet heikkenevät. Kuivat alueet kuivuvat, saaria katoaa nousevan veden alle ja rajoja pystytetään. Rajoja vahvistetaan. Rajoja pystytetään heidän ja meidän väliin, elämän ja kuoleman väliin. Ja väliin jäävät korjaa suojiinsa Välimeri.

Kaikella tällä me vain jatkamme provoamista, ärsyttämistä, Gaian haastamista. Ja Stengersin mukaan ironia on siinä, ettei Gaiaa kiinnosta. Gaian tunkeutuminen on Stengersille maapallon monimutkaisen järjestelmän vastaus ihmiskunnan, erityisesti kapitalistisen ja "edistyksellisen" toiminnan aiheuttamiin kestämättömiin rasituksiin ja tuhoihin. Gaian vastaus ei ole moraalisesti syyttävä tai kostonhimoinen teko, vaan se pikemminkin on luonnonvoimien välinpitämätön seuraus - Gaia won´t give a shit. Mutta Gaian tunkeutuminen kuitenkin haastaa ihmiskunnan olemassaolon ja ajattelutavat syvällisesti.

Gaia haastaa.

Siksi kestävyysajattelua on ajateltava - think we must.

Veli-Matti Värrin mukaan voimme puhua, vaikka kuinka paljon muutoksesta ja kestävästä kehityksestä, mutta mikään ei muutu, jos maailmaa koskevat perususkomukset pysyvät samoina (Värri, 2018). Mark G. Edwardsin mukaan kaikki kohtaamamme globaalit haasteet, olivatpa ne ympäristöä, sosiokulttuurista tai taloudellista alkuperää, edellyttävät myös metateoreettista laajakuvaa (Edwards, 2009). Siksi mitkään päälleni hyökyvät viitekehykset, mittarit ja sertifikaatit eivät riitä, jos niiden ontologinen ja metateoreettinen pohja ei ole kestävä tai sitä ei ole reflektiivisesti rakennettu ja integroitu osaksi yhteistä ajattelua (Bell and Morse, 2005; Bohm, 2004a, 2004b; Edwards, 2009).  Maria Puig de la Bellacasan (de la Bellacasa, 2012) mukaan emme voi paeta ajatteluamme. Siihen myös Donna J. Haraway meitä vaatii - pysymään ongelmien parissa (Haraway, 2016). Hänen mukaansa ajattelu edellyttää oman osallisuutemme tunnustamista olemassa olevien ja hallitsevien arvojen ylläpitämisessä eli niiden käytänteiden ylläpitämisessä, jossa ajattelu tapahtuu. Ajattelu ei siten salli maailmasta vetäytymistä, ulkopuolisen turvalliseen asemaan asettumista. Kuten Haraway, niin myös de la Bellacasa ajattelee, että koska tieto on tilannesidonnaista (de la Bellacasa, 2012; Haraway, 1988), niin silloin tietämistä ja ajattelua ei voida kuvitella ilman monia suhteita, jotka mahdollistavat myös ajattelemiemme maailmojen olemassaolon. Näin ollen kaikki ajattelun ja tietämisen suhteet vaativat sitoutuvaa huolenpitoa. Ajattelu yhdessä vahvistaa ajattelun työtä, se tukee sen ainutlaatuisuutta ja tarttuvaa potentiaalia. Morton puhuu ekologisesta ajattelusta, joka tarttuu ihmiseen (Morton, 2010). Mark G. Edwardsin mukaan ajattelun kehittäminen on jatkuva prosessi, joka on välttämätön paitsi yksilön kasvulle myös organisaatioiden kyvylle navigoida monimutkaisessa maailmassa ja edistää kestävää kehitystä (Edwards, 2009). Tämä tarkoittaa tarvetta tutkia ja ymmärtää niitä taustalla olevia teorioita, paradigmoja ja abstrakteja käsitteitä, jotka ohjaavat muutospyrkimyksiä. Implisiittisesti tämä viittaa siihen, että prosessit voivat epäonnistua, jos niiden perustana olevia abstrakteja malleja tai tarkoituksia ei ole kunnolla ajateltu tai ne ovat puutteellisia. Edwardsin mukaan olemme käsitteellisten riittämättömyyksien vankilassa: riittämättömien talousteorioiden, riittämättömien organisaatioteorioiden, riittämättömien muutosteorioiden ja riittämättömien kestävyysteorioiden vankilassa (Edwards, 2009). David Bohm sanoo asian suoraan: "Kaikki maailman ongelmat ovat ajattelun ongelmia. Jos haluamme muuttaa maailmaa, meidän on muutettava ajattelutapaamme." (Zohar, 2021)

On siis ajateltava.

Think we must.

Jos kestävyysajattelussa ei kyetä ottamaan huomioon tiedon ja tietämisen osittaisuutta, jos kestävyysajattelussa ei tunnisteta tarinaa elefantista ja sokeista miehistä, voi kestävyysajattelu ja kaikki se valtava työ, jota se on jo manannut esiin, johtaa jopa traagisella tavalla harhaan. Vasta kun tiedon osittainen luonne tunnistetaan ja niitä paikallisesti eri kanssa-ajattelun ryhmittymissä ja ajatteluyhteisöissä yhdistetään, voi syntyä kattavampi ja integroidumpi ymmärrys maailman ja todellisuuden moniulotteisesta luonteesta (mm. Bell and Morse, 2005, 2008; Haraway, 1988, 2016; Hardyment, 2024; Joutsenvirta and Salonen, 2020; McHugh, 2015; Rist et al., 2023; Rosendahl et al., 2015; St. Pierre, 2021a, 2021b, 2023; Stengers, 2015, 2017; Stoetzler and Yuval-Davis, 2002; Strausz, 2024). Ilman tällaista yhteisen ajattelun ja tiedon luomista kestävyysajattelu, kestävän kehityksen standardit, viitekehykset, ESG, Agenda2030, SDG, vihreä siirtymä, vihreä kasvu, vihreä teknologia ja vihreä kapitalismi, ne kaikki jäävät sinne, missä ne nyt ovat:

ne jatkavat lepäämistä kapitalismin niille auliisti petaamalla Prokrusteen vuoteella.

…

LÄHTEET:

Bachelard G (2003) Tilan poetiikka (tran. T Roinila). Helsinki: Nemo.

Bell S and Morse S (2005) Holism and understanding sustainability. Systemic practice and action research 18(4). Springer Science and Business Media LLC: 409–426.

Bell S and Morse S (2008) Sustainability Indicators: Measuring the Immeasurable? 2nd ed. London, England: Earthscan.

Bohm D (2004a) On Dialogue. 2nd ed. Routledge Classics. London, England: Routledge.

Bohm D (2004b) Thought as a System: Second Edition. London, England: Routledge. Available at: http://dx.doi.org/10.4324/9780203202241.

Bregman R (2018) Ilmaista rahaa kaikille: ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman. Otava.

de la Bellacasa MP (2012) Nothing Comes Without Its World’: Thinking with Care. The Sociological Review, 60(2).

Edwards M (2009) Organizational Transformation for Sustainability: An Integral Metatheory. Routledge Studies in Business Ethics. London, England: Routledge.

Haraway D (1988) Situated knowledges: The science question in feminism and the privilege of partial perspective. Feminist studies: FS 14(3). JSTOR: 575.

Haraway DJ (2016) Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene. Experimental Futures. Durham, NC: Duke University Press. Available at: http://www.jstor.org/stable/10.2307/j.ctv11cw25q.

Hardyment R (2024) Measuring Good Business: Making Sense of Environmental, Social and Governance (ESG) Data. London, England: Routledge.

Haverinen R, Mattila K, Neuvonen A, et al. (eds.) (2021) Ihminen Osana Elonkirjoa: Luontosuhteet, Luontokäsitykset Ja Sivistys Kestävyyskriisin Aikakaudella. Sitra muistio. Helsinki: Sitra.

Joutsenvirta M and Salonen AO (2020) Sivistys Vaurautena - Radikaalisti, Mutta Lempeästi Kohti Kestävää Yhteiskuntaa. Helsinki: Basam Books.

Joutsenvirta M, Halme M, Jalas M, et al. (2011) Vastuullinen liiketoiminta: kansainvälisessä maailmassa. Helsinki, Finland: Gaudeamus Helsinki University Press.

Koipijärvi T and Kuvaja S (n.d.) Yritysvastuu 2.0 – Johtamisen Uusi Normaali. Helsinki: Kauppakamari.

Kuoppa S and Tanskanen R (2023) Kapitalismin suuri illuusio. Into Kustannus.

Lehtonen T-K (1999) Rahan vallassa: ostoksilla käyminen ja markkinatalouden arki. Helsinki: Tutkijaliitto.

McHugh NA (2015) The Limits of Knowledge: Generating Pragmatist Feminist Cases for Situated Knowing. State University of New York Press. Available at: http://www.jstor.org/stable/10.2307/jj.18254377.

Morton T (2010) The Ecological Thought. London, England: Harvard University Press. Available at: http://www.jstor.org/stable/10.2307/j.ctvjhzskj.

Morton T (2013) Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World. Posthumanities. Minneapolis, MN: University of Minnesota Press.

Morton T (2016) Dark ecology: For a logic of future coexistence. forthcoming April 12, 2016.

Pulkki JM and Takkinen P (2022) Ekososiaalinen kysymys: Ekososiaalisen kasvatusajattelun teoreettisia lähtökohtia. Kasvatus & Aika 16(4). Kasvatus ja Aika.

Rist S, Bottazzi P and Jacobi J (2023) Critical Sustainability Sciences: Intercultural and Emancipatory Perspectives. London: Routledge.

Rosendahl J, Zanella MA, Rist S, et al. (2015) Scientists’ situated knowledge: Strong objectivity in transdisciplinarity. Futures 65. Elsevier BV: 17–27.

Sitra (2019) Aukkoja sivistyskäsityksessä. Available at: https://www.sitra.fi/julkaisut/aukkoja-sivistyskasityksessa/ (accessed 9 July 2025).

St. Pierre EA (2021a) Post Qualitative Inquiry, the refusal of method, and the risk of the new. Qualitative inquiry: QI 27(1). SAGE Publications: 3–9.

St. Pierre EA (2021b) The lure of the new and the hold of the dogmatic. Qualitative inquiry: QI 27(5). SAGE Publications: 480–490.

St. Pierre EA (2023) Poststructuralism and post qualitative inquiry: What can and must be thought. Qualitative inquiry: QI 29(1). SAGE Publications: 20–32.

Stengers I (2015) In Catastrophic Times: Resisting the Coming Barbarism. Critical Climate Change. Open Humanities Press.

Stengers I (2017) Another Science Is Possible: A Manifesto for Slow Science (tran. S Muecke). Oxford, England: Polity Press.

Stengers I (2021) Putting problematization to the test of our present. Theory, culture & society 38(2). SAGE Publications: 71–92.

Stoetzler M and Yuval-Davis N (2002) Standpoint theory, situated knowledge and the situated imagination. Feminist theory 3(3). SAGE Publications: 315–333.

Strausz E (2024) Transforming epistemological disconnection from the more-than-human world: (inter)nodes of ecologically attuned ways of knowing. International relations 38(3). SAGE Publications: 407–426.

Värri V-M (2018) Kasvatus Ekokriisin Aikakaudella. Tampere: Vastapaino.

Värri, V. M. (2014). Halun kultivointi ekologisen sivistyksen mahdollisuutena. Teoksessa Saari, Antti, Jokisaari, Olli-Jukka & Värri, Veli-Matti (toim.) Ajan kasvatus: kasvatusfilosofia aikalaiskritiikkinä. Tampere: Yliopistopaino, 87-122.

Viren E and Vähämäki J (2015) Seutu joka ei ole paikka: Kapitalismi ja metropoli. Helsinki: Tutkijaliitto.

Woolf V (2002) Three Guineas. Available at: https://gutenberg.net.au/ebooks02/0200931h.html (accessed 17 July 2025).

Zohar D (2021) Zero Distance: Management in the Quantum Age. 1st ed. Singapore: Springer. Available at: http://dx.doi.org/10.1007/978-981-16-7849-3.