Syntymäpäiväpuhe viisikymmentäkaksivuotiaalle!

Syntymäpäiväpuhe.

Kun täytin 50 vuotta, niin siitä lähtien olen kirjoittanut syntymäpäiväpuheen.

Tosin nyt tämä tulee päivän myöhässä, koska ensin ajattelin, että ei tämä olekaan puhe, vaan taas sitä vanhaa saman toistoa ja jankkausta eli päiväkirjakamaa.

Mutta sitten traditio katkeaisi, siis se synttäripäiväpuhetraditio, jonka aloitin silloin, kun täysin 50vee. Eli tosi vanha traditio on jo kyseessä!!

Ja ei tämä ole jankkausta, vaikka onkin, mutta asiat muuttuvat hitaasti, nyanssit muuttuvat, kehittyvät, liikkuvat ja liudentuvat.

Viiskytkaksvuotiaan puhe itselleni.

Kuljin syntymäpäivänäni lähimetsissä, Viikissä, Laajalahdessa, Tapiolassa ja tietenkin Pajamäessä. Kuljin kauppakeskuksessa, kahdessa kirjastossa, kahvilassa ja metrossa. Kuljin missä oli ihmisiä ja kuljin missä ihmisiä ei ollut. Kuljin harmaissa betonin väreissä ja ruskan väririkkaudessa. Kuljin vaikutelmista vaikutelmiin, tuhansiin ja määräämättömiin.

Olen siis viisikymmentäkaksi.

Nyt vuoden ajan olen opiskellut.

Opiskellut uutta asiaa, uutta alaa, opiskellut kestävää kehitystä ja kestävää tulevaisuuta. Mutta jo keväästä lähtien ymmärsin, että minä taidankin oppia eniten itsestäni. Opin koko ajan miten aivoni toimivat, miten traumojen takaa paljastunut ADHD toimii, miten minä toimin, miten suuntaudun. Kun kuljin ja ajelehdin, tulin vahvasti todistaneeksi itseäni itselleni.

Minussa on elänyt aina vahva toiseus, joku toinen. Tämä toinen alkoi hahmottua jo vuosia sitten, eikä sille ole mahdollista esittää mitään tiettyä alkupistettä, ei edes mitään aikaikkunaa. Mutta selkeämmin se alkoi piirtyä esiin tilanteessa, jossa minut erotettiin Joensuun kaupunginteatterista. Ja kun aloin uskoa, itsevihaa, silloista toimintani moottoria, jonka mukaan irtisanominen oli vihdoin se signaali, jonka minäkin uskon ja kuulen, että vihdoin uskon sen huutavan äänen, jonka mukaan minun ei koskaan olisi pitänyt teatteria tehdä. Aloin paeta tätä ääntä ja tein pari vuotta töitä enemmän kuin koskaan, eikä se ollut ihan vähän. Vaikka samalla uskottelin, että tosiasiassa vähennän. Pakenin kauhua, koska teatterista ja työstä oli tullut sama kuin minä: olin vain työ. Olin vain esitys. Ja muut ympärillä olivat välineitä, osatekijöitä, joilla sommittelin esitykset. Koska piti paeta työhön, niin koko maailma alkoi näyttäytyä vain työltä. Jokainen ihminen oli kiinnostava vain silloin, jos hän liittyi työhön. Jokainen elämisen tilanne oli merkittävä vain, jos siinä oli jokin tuntemus tai värisävy, joka voisi olla kiinnostava tekeillä olevassa työssä tai joka voisi liittyä johonkin tulevaan työhön. Pelko ajoi elämisen puitteisiin, joissa ei ollut mahdollisuutta kokea mitään, joka ei liittyisi työhön. Työn puitteissa osasin edes vähän toimia. Ja siksi kokemus muista ihmisistä oli kiellettävä. Oli ikään kuin jätettävä huomiotta ihmisten tunteet, heidän elämäntilanteensa, kaikki ne asiat, jotka eivät liittyneet tekeillä olevaan esitykseen. Ohjasin näyttelijöitä pakottaen itseni havaitsemaan heistä mahdollisimman vähän, vain sen vähimmäisen määrän, mitä tekeillä oleva esitys voisi tarvita. Kaiken muun rajasin pois. Se oli raskasta työtä, koska koko ajan kuitenkin havaitsin ja näin enemmän, koko ajan näin muutakin. Mutta se oli rajattava, sitä muuta ei saanut tunnustaa. Koska se olisi uhannut alati kapeutuvaa minua. Ja vähitellen pakenin ja kapenin niin, että siinä samalla aiheutin avioeron ja vähitellen saavuin sille rajalle, jonka jälkeen työkin oli lopetettava. Oli lopetettava taiteen tekeminen. Ja sitten sainkin jo häädön. Omaisuuteni jäi Kallion kotiin, sen varastoihin.

Sitten etsivän sosiaalityön ihminen pyysi luokseen kysyäkseen: "taidat tarvita vähän apua?"

Jo tuolloin traumaterapia oli hyvässä vauhdissa. Osin sekin tuotti pelkoja, suojautumista, pakoa. Mutta sieltä traumaterapiasta lähtien, vuodesta 2018, tuo toiseus, joka minussa oli syvä, se alkoi hahmottua.

Alkoi hahmottua miten traumat leikkasivat osan minusta saavuttamattomiin.

Ja mitä enemmän aloin aavistella sitä paossa olevaa, sen lujemmin kauhu kavensi sitä minua, joka yritti elää muiden kanssa.

Tajusin olleeni aina kahteen osaan revitty, kahteen osaan pakotettu.

Olen aina ollut kaksi, enkä viittaa tällä pelkästään siihen, että olen identtinen kaksonen, vaikka se osa kahtiajakautumisen syitä ja seurauksia onkin. Mutta tämä toinen minussa on traumojen rakentama ja synnyttämä. Se toinen on se toinen, joka piti suojata. Se oli se, joka ei koskaan tullut kutsutuksi esiin, vaikka se oli osa minua, joka varhaisen lapsuuden kanssaolemisissa muotoutuikin. Se oli se muotoutuva osa, joka muotoutui kaikesta muusta huolimatta. Sillä lapsi muotoutuu aina laajemmaksi, moninaisemmaksi, kuin mitä raamitetut elämiskäytänteet sallivat, mihin ne rajat vetävät. Lapsi muotoutuu aina sävykkäämmäksi, kuin mitä tylpäksi typistynyt elämiskulttuuri osaa tunnistaa saatikka tunnustaa.

Tämä kutsumaton toinen muotoutui minuun kaikesta huolimatta.

Tämä kutsumaton oli mykkä minullekin, kunnes se alkoi hahmottua ja jolta oli paettava. Olin aina ollut paossa ja olin aina osannut ohjautua jo sen opitun ja totutun mallin mukaan. Olin aina osannut ennakoida, esiohjautua, olin oppinut maskaamaan, olin oppinut mainipuloimaan, jotta kukaan ei kutsuisi minusta esiin asioita ja tunteita, joita en saanut kokea. Olin oppinut ylläpitämään sosiaalista kehoa, joka ei vihjaa mitään. Ja mikä tärkeintä: olin oppinut etsimään ja vaatimaan muilta valtuutuksen kaikelle, mitä teen. En tehnyt mitään, ellen saanut muilta vihjettä siitä, mitä tehdä. Vedin toisenvaraisuuden vähän niinku maksimiinsa. Tämä toisenvaraisuus on tapa, jolla ei kadota itseään, koska ei ole itseä, jota kadottaa. Tai siis taisi olla sittenkin jotain kadonnutta. Oli toisenvaraisuuden ylijäämä. Ja kun tämä mykkyyteen suojattu toiseus, tuo toisenvaraisen ylijäämä, alkoi hahmottua, niin samaan aikaan pakokauhu kasvoi. Sen mykän tunnustelu oli traumaminälle uhka ja elämisen piirit alkoivat kaventua. Olin muutaman vuoden paniikissa 24/7 ja vain siksi, että aloin tunnustella sitä tuntumaa, jonka tuo minussa oleva toinen sai aikaan.

Kun nyt olen vuoden opiskellut, ajautunut itselle vieraisiin asioihin (mikä on ihan parasta!) ja varsinkin syntymäpäiväni niinä hetkinä, kun kuljin viileän ruskan kauneimmissa hetkissä, silloin tämä minussa oleva toiseus piirsi itseään esiin. Se on minussa edelleen, tämä jakautuminen. Se tulee esiin tilanteissa, joissa saan ajatella jonkun toisen ihmisen kanssa. Tai se tulee esiin vuorovaikutuksen kaipuuna etäopiskelun yksinäisyydessä. Ja se tulee kauniin syksyn viileissä ja värikkäissä tilanteissa, joissa tämä toiseus kokee niitä hänen asioitaan, niitä hänen juttujaan. Ne asiat ovat kaikkia kauniita asioita, joita minä en voi kokea ja joita en voi ääneen lausua. Se toiseus kokee iloja, rakkauksia, kauniita melankolisia hetkiä, kaipauksia, suruja ja se myöntää olevansa haavoittuva. Se toiseus havaitsee toiset ihmiset, se havaitsee asioita, joita se toinen ihminen ei itsessään edes huomaa. Se toiseus näkee toisten ihmisten haavoittuvuuden. Ja se toiseus rakastaa muita, se ihailee muita ja se innostuu ja insipiroituu muista. Se kertoo tämän kaiken minulle. Ennen minun ja hänen välissä oli taho, se suojaava taho, joka suodatti minulle sen, jonka kykenin ottamaan vastaan. Se suojaava taho oli pitkään se, mihin samaistuin ja jonka luulin olevani minä. Nyt tuo suojaava taho on sulanut pois. Ja nyt sentään juttelen jo ihan suoraan tuon toiseuteni kanssa. Minä sanon hänelle usein, että en osaa sanoa muille niitä asioita, joita hän toivoo minun sanovan. Minä sanon hänelle, että hänen herkkyys ei pääse vielä esiin. Hän tietää, että en sano ääneen rakkauksia. en tarvitsevuutta, en kosketa hetkinä, kun se olisi oikein, en sano kauniita asioita hetkinä, kun se olisi hyvä. Minä kuuntelen kyllä, mutta ne sanat ja teot vielä jäävät.

Kun eilen kuljin siellä täällä ja kuuntelin toiseuteni riemua, niin minä sanoin hänelle, etten minä pelkää häntä. En ehkä ole pelännyt enää pitkään aikaan, mutta en ole sanonut sitä ääneen. Minä en pelkää sitä hänen haavoittuvuttaan, en enää. Pelkään kyllä muita, pelkään kyllä haavoittuvuutta muiden edessä ja muiden kanssa, mutta en enää pelkää itsessä olevaa haavoittumisen mahdollisuutta, haavoittuvuskykyisyyttäni. En pelkää murtuvani omaan haavoittuvuuteeni. Se ei enää kauhistuta minua. Sen minä hänelle sanoin. Sen sanominen oli minun lahjani itselleni.

Se oli hyvä lahja.