Kestävyysajattelu, ammattikorkeakoulu ja tiedon itseään suojelevat rakenteet

(ALKUUN: Tämä kirjoitus on ajattelua, joka nousee esiin minun kestävän tulevaisuuden asiantuntijan (YAMK)-opintojen opinnäyteprosessissa, jossa haluaisin tarkastella organisaation kestävyysajattelua. Joten siksi on tehtävä näkyväksi niitä intressejä, sidoksia ja sitoumuksia, jotka määrittävät tiedon ja tietämisen ennakkoehtoja ja -oletuksia tässä nimenomaisessa tilanteessa / sijainnissa.)

Tiedonmuodostamisen käytänteiden näkyväksi tekeminen ja niiden kehittäminen eivät koske AMK:ta vain siksi, että se asettaa esimerkiksi opinnäyteprosessille omat intressinsä (millaista tietoa ammattikorkeakoulu ohjaa tuottamaan), vaan myös siksi, että tulevaisuuden työelämän tarpeisiin vastaaminen ja työelämän uudistaminen edellyttää myös korkeakoulututkintojärjestelmän kehittämistä. Tässä ajankohdassa, jota elämme, AMK-opiskelijoiden tilanne on erityisen inspiroiva, koska he operoivat suoraan siellä monimutkaisessa todellisuudessa, jossa uudenlaista tietoa tarvitaan – ja jossa sitä on mahdollista tuottaa. Ja erityisesti tämä uudenlaisen tiedonmuodostamisen tarve korostuu omissa kestävän tulevaisuuden asiantuntija (YAMK)-opinnoissani, joissa tarkoituksena on opiskella tarkastelemaan kestävän tulevaisuuden kokonaiskuvaa yli vallitsevien ja perinteisten näkökulmien (Ylempi AMK, kestävän tulevaisuuden asiantuntija, 2022).

Ammattikorkeakoulujen tiedonintressiä ohjataan monin tavoin. Ammattikorkeakoulujen tiedon tuottaminen ja sen yhteiskunnallinen merkitys määritellään ensisijaisesti ammattikorkeakoululaissa (932/2014). Lain mukaan ammattikorkeakoulun tehtävänä on harjoittaa mm. työelämää ja aluekehitystä edistävää ja alueen elinkeinorakennetta uudistavaa soveltavaa tutkimustoimintaa, kehittämis- ja innovaatiotoimintaa (Ammattikorkeakoululaki, 2014) sekä tuottaa uutta tietoa, jonka avulla uudistetaan työelämää ja synnytetään tuotteita ja liikeideoita. Ammattikorkeakoulun (AMK) toiminnassa korostuu työelämälähtöisyys ja siitä käsin syntyy myös toiminnan vaikuttavuus. Vaikuttavuus syntyy siitä, että opetus on vahvassa vuorovaikutuksessa eri toimijoiden kanssa ja se tuottaa uutta tietoa, osaamista ja uusia ratkaisuja ympäröivään yhteiskuntaan (OKM, 2020; Arene, 2022a, 2022b, 2025). Tuoreessa OKM:n valmistelevassa Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiossa nostetaan esiin se, että Suomella olisi hyvät mahdollisuudet tuottaa aikamme monisyisiin haasteisiin uutta tietoa ja ratkaisuja. Sen mukaan koko ajan polarisoituvassa maailmassa ympäristöhaasteiden ratkaiseminen edellyttää laajaa kansainvälistä koulutus- ja tutkimusyhteisöä, uusia osaajia, uutta tietoa tuottavaa tutkimusta sekä niille pohjautuvia ratkaisuja. Samassa visiossa sanotaan myös, että ympäristömuutokset ovat vahvasti kytkeytyneet toisiinsa ja että Suomi ei nykyisin keinoin ole pääsemässä hiilineutraaliuteen, vaan luontokato etenee ja maaperän tila heikkenee. Ja siksi tarvitaan uutta tietoa ja "ihmistieteet tarjoavat syvällistä ymmärrystä ihmisten käyttäytymisestä, tarpeista ja yhteiskunnallisista vaikutuksista" (OKM, 2025). Ammattikorkeakoulujen yhteiskunnallisen funktion määrittelyssä korostuu uuden tiedon tuottamisen tarve ja tämä sama linjaus ilmenee myös Savonian omissa tavoitteissa ja linjauksissa (Savonia - STRATEGIA 2025-2028, 2024). Savonian mukaan sen tutkimus toteutetaan ekosysteemipohjaisesti, jossa kaikki tutkimusalat ovat mukana integroituen työelämäläheisen koulutuksen ja yritysyhteistyön tavoitteisiin ja toimintaan (OKM, 2020).

Tästä taustasta syntyy ainakin neljä kysymystä:

1.      Mitä on se uusi osaaminen, jota elinkeinoelämä tarvitsee?

2.      Mitä on se uusi osaaminen, jota ammattikorkeakoulu lupaa tarjota?

3.      Millaisessa valta-asemassa elinkeinoelämä on suhteessa ammattikorkeakouluun, joka sitoo itsensä syvästi työelämän tarpeisiin ja

4.      miten elinkeinoelämän esittämä ”uusi osaaminen” luo ammattikorkeakoulun tiedon intressiä? Tämä on erityisen tärkeä kysymys (minulle) siksi, että Tero Toivasen ja Ville Lähteen mukaan suomalaisen elinkeinoelämän ylläpitämä kestävyyspuhe nojaa kapeaan tietokäsitykseen (Toivanen ja Lähde, 2024).

Hannu L.T Heikkisen ja Harri Kukkosen mukaan ammattikorkeakoulujen tehtäväksi on perinteisesti määritelty käytäntölähtöisen ja osaamisperustaisen koulutuksen antaminen, joka kytkeytyy alueen elinkeinorakenteen kehittämiseen. Tämä rajattu näkemys voi nähdä koulutuksen tuotteena tai potentiaalisena tuotantovälineenä, jonka tavoitteena on tuottaa tehokkaita työntekijöitä tai talouden toimijoita. Kuitenkin nykymaailman kompleksisuus ja ekososiaaliset kriisit edellyttäisivät uudenlaisen tiedonkäsityksen omaksumista. Ammattikorkeakoulujen ja niissä toimivien opiskelijoiden potentiaali uuden tiedon tuottajina on valtava, vaikka tämä tieto eroaa luonteeltaan yliopistoissa perinteisesti tuotetusta teoreettisesta tiedosta. Ammattikorkeakoulu voisi laajentaa perusajatustaan kriittis-emansipatorisen tiedonintressin suuntaan, edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja toimia ekokriisien ennaltaehkäisijänä (Heikkinen ja Kukkonen, 2019).

Miten yllä esittämäni kysymykset tulevat kysytyksi ja vastatuksi kestävän tulevaisuuden asiantuntijan YAMK-opintojeni yhteydessä?

Nuo kysymykset ovat minulle tärkeitä, sillä ne liittyvät opinnäytetyöprosessiini - ei siksi, että tutkimuksellisen prosessin tutkittavana "kohteena" olisi ammattikorkeakoulun tiedonintressit sinänsä, vaan tehdäkseni näkyväksi niitä elementtejä, jotka ovat osallisina tilanteeseen, jossa opinnäytetyö tapahtuu. Tutkimuksen näkökulmasta yritän hylätä representaatiomallin (sen, jossa on tutkija, joka tarkastelee ulkoista kohdetta) ja sen sijaan tarkoituksenani on omaksua relationaalinen ja performatiivinen tutkimusote. Eli en tutki "AMK-oliota", vaan sitä kokoonpanoa (mm. Latour, 2005; Coleman ja Ringrose, 2013; DeLanda, 2016; Braidotti ja Bignall, 2018; Murris, 2020) ja niitä intra-aktioita (Barad, 2007; Harris, 2021), jotka tuottavat tämän opinnäytetyötilanteen. Ja nyt kun olen aloittanut YAMK-tutkintoon liittyvän opinnäyteprosessin, jossa aikeenani on jatkaa jo kevään kehittämisprojektissa hahmottelemaani organisaation maailmallistavaa kestävyysajattelua, nousee esiin käytänteitä, joilla rakenne itse pyrkii ohjaamaan ajattelun- ja tiedonmuodostamisen lähtökohtia. Rakenne ikään kuin representoituu minulle. Se esittää itseään passiivisena, neutraalina, taustalle jäävänä "laitteena" (Agamben, 2009), mutta AMK:n rakenne ei ole mikään passiivinen areena, vaan se on aktiivinen prosessi, joka on automatisoitunut ohjaamaan ajattelua tiettyihin uomiin: niihin, jotka se tunnistaa etukäteen määritellyksi "oikeaksi" tiedoksi. Tässä kohdin vallan ja tiedon sidos tulee myös esiin. Kutsun tätä mekanismia tiedon itseään suojelevaksi rakenteeksi, joka aktiivisesti materialisoi tietyt tavat tietää ja samalla se aktiivisesti sulkee pois ja tekee mahdottomaksi toisenlaiset tavat. Se MYÖS tuottaa todellisuutta, ei vain kuvaa sitä. Joten aiemmin esittämäni neljä kysymystä tulevat esiin jo kirkuen!

Miten rajaaminen ja poissulkeminen tulee esiin?

YAMK-tutkinnon opinnäytetyön yhdeksi reunaehdoksi määritellään, että opinnäytetyö "kehittää ja osoittaa opiskelijan kykyä soveltaa tutkimustietoa ja käyttää soveltuvia menetelmiä työelämän ongelmien erittelyyn ja ratkaisemiseen". Tämä määritelmä rakentuu representaationaaliselle ajattelulle, joka edellyttää ontologista jakoa "tiedon" ja "käytännön" välillä. Samalla se tulee olettaneeksi "tutkimustiedon" staattisena, kontekstista irrotettuna objektina ja "työelämän ongelman" erillisenä, ennalta olemassa olevana ilmiönä, johon tämä tieto voidaan sitten yksisuuntaisesti kohdistaa. Ajatuksessa "tiedon soveltamisesta" tuntuu unohtuvan se, että se soveltaminen myös tuottaa uutta tietoa, ei vain jonain uutena ratkaisuna ongelmaan, jonka ratkaisussa "tietoa sovellettiin", vaan se vaikuttaa myös siihen itse tietoon, jota sovellettiin. Jos jatkuvasti pitäydytään tiedon mekaanisen soveltamisen mallissa, ikään kuin heijastaen tietoa käsiteltävänä olevaan ilmiöön, silloin vahvistuu jako tiedon ja käytännön välillä: kuin tieto olisi jotain toisaalla ajateltua, jota vain siirretään käytänteisiin. Ja sitten tätä samaa tietoa olisi mahdollista siirtää mihin tahansa kontekstiin ja mihin tahansa toiseen käytänteeseen. Aivan kuin se tilanne, jossa mahdollinen ongelma on havaittu, ei lainkaan liittyisi itse ongelman muotoutumiseen, ihan jo siihen, mikä asia ongelmaksi määritellään? Ihan kuin ajatukset ja ajattelutavat, tiedot, tiedon- ja ajattelunmuodostamisen käytänteet eivät olisi lainkaan vaikuttamassa siihen, miten esimerkiksi työelämää tai organisaatiota järjestetään saatikka siihen mikä tiedoksi noteerataan? (mm. Haraway, 1988; Stoetzler ja Yuval-Davis, 2002; Hartsock, 2019; Ludwig ym., 2021). Se, mikä "noteerataan tiedoksi", on valintaa, neuvottelua ja vallankäyttöä. YAMK-opinnäytetyön omassa "passiivisessa" määritelmässään, vaatiessaan "tutkimustiedon" soveltamista, suorittaa jo itsessään epistemologisen valinnan: se asettaa akateemisen, kodifioidun tiedon hierarkkisesti organisaation situationaalisen, kehollisen ja käytännöllisen tietämisen yläpuolelle.

Eräs toinen tapa tällä itseään suojelevalla rakenteella on eräänlainen epistemologinen portinvartiointi.

Minulle tämän rajojaan vahtivan portinvartijan kutsui esiin essee, jonka kirjoitin. Kirjoitin kyseisessä kouluesseessä organisaation strategisesta ajattelusta käytänteenä, jota tulisi kehittää. Sain kirjoituksestani palautteen, jonka mukaan en ole kirjoittanut tehtävänannon mukaisesta työelämän/organisaation konkreettisesta ongelmasta, jota tulisi kehittää, sillä "ajattelu ei ole konkretiaa." Tämä rajapartiointi ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan jatkuva käytäntö. Se on menetelmä, jolla institutionaalinen tieto toimeenpanee sitä ylläpitävää todellisuutta ja samalla sulkee muut ulos (Ludwig ym., 2021). Tuo esitetty väite, jonka mukaan ajattelu ei ole konkretiaa, on onto-epistemologinen väittämä, jonka seurausta ei tunnuta ymmärtävän. Se on ikään kuin taustalle unohtuva itsestäänselvyys, jonka ennakkoehtoja ei tarkastella, vaan se tarjoaa jaetun tietämisen vaikutelman, jonka ohjaamana on mahdollista jakaa tietoa oikeaan ja väärään. Tätä jaettua vaikutelmaa toistetaan ja luonnollistetaan, sillä se on ammattikorkeakoulun pragmaattisen työelämälähtöisyyden ytimessä. Se on tietämisen varmuuden representaatiota ja se on mekanismi, jolla muovataan oletuksia, joiden puitteissa opiskelijan tulisi toimia. Mutta samalla luodaan jako mielen (ajattelu, idea, strategia) ja materian (konkretia, työkalut, prosessit, tuotteet) välille. Ja opiskelijan odotetaan omaksuvan tämä dualistinen ja instrumentalistinen maailmankuva ja sitten tuottavan ratkaisuja, jotka sopivat tähän ennalta määriteltyyn työelämän "konkretian" muottiin.  Määrittelemällä "konkretian" kapeasti (esim. vain mitattavaksi prosessiksi, työkaluksi tai taloudelliseksi tulokseksi), siinä samalla poissulkeutuu tietotilanne eli se tiivis ja sakea tilanne, jossa tietäminen tosiasiassa tapahtuu. Tämä poissulkeva, eräänlainen episteeminen valta/sokeus, poissulkee huomionsa piiristä itse ajattelun, ajattelun tilanteeseen sijoittuneena konkreettisena tekemisenä. Sillä ajattelu on konkretiaa. Se on materiaalinen, kehollinen ja situationaalinen käytäntö. Myöskään mainittu "strateginen ajattelu" ei tapahdu tyhjiössä, sillä sitä tehdään kokoushuoneissa, fläppitauluilla, PowerPoint-sulkeisissa, budjettitaulukoissa, käytäväkeskusteluissa ja sähköposteissa. Ja sitä tehdään pään sisällä, kehossa ja suhteissa. Se on materiaalista toimintaa, jolla on konkreettisia seurauksia (mm. Bohm, 2004, 2005; Haraway, 2016; Wiggins ja Hunter, 2016; Cozza ja Gherardi, 2023; de Vaujany, Gherardi ja Silva, 2024).

Kestävän tulevaisuuden asiantuntijan opiskelussa rajat tulevat jatkuvasti vastaan.

Sillä olemme ajattelumme kanssa umpikujassa. Pyrimme "ratkaisemaan" ekokriisin ikään kuin se olisi ulkopuolellamme oleva tekninen ongelma, joka vain tulisi ratkaista. Me saatamme ymmärtää, että muovin kaataminen mereen ei olekaan hyvä idea, me saatamme huomata, että tumma savu taivaalla voikin johtaa ongelmiin. Saatamme huomata, että metsän kaatamisella on seurauksia, että fosfori ei ole hyvä idea Itämeressä. Ja kun olemme huomanneet, niin sitten korjaamme toimintaamme. Ja sitten vähän ajan kuluttua huomaamme, että edellisen ongelmaksi määritellyn, sen ratkaisua varten kehitellyt innovaatiot ja menetelmät, siis äsken uusiksi rakennetut ratkaisut tuottavatkin uusia ongelmia! Ja sitten vain jatkamme ja jatkamme, optimoimme ja kehitämme. Mutta vaikka kuinka hirvittävästi innovoidaan ja pöhistään, kehitellään "vihreää siirtymää" ja reilu 900 erilaista kestävyysstandardia, niin mikään ei muutu. Se tulee esiin esimerkiksi siinä, miten nykyinen ekologinen hätätila diagnosoidaan usein "luonnon kriisiksi". Mutta tämä diagnoosi on kuitenkin harhaanjohtava, sillä se ylläpitää juuri sitä erottelua, joka on ongelman ytimessä. Se on syvällä tavassamme jäsentää todellisuus, erottaa "minä" ja "maailma", "kulttuuri" ja "luonto", "tieto" ja "materia". Myös käsite "kestävä kehitys" on tämän kriisin tuote. Se asettaa "kestämisen" kauas tulevaisuuteen sijoittuvaksi tavoitteeksi, jota kohti "kestävää kehitystä" tulee hallita ja optimoida. Tämä säilyttää dualismin subjektista (ihminen/organisaatio), joka toimii objektin (luonto/resurssit) suhteen. Ihminen pysyy toisaalla ja luonto toisaalla, ihmisen toiminnan kohteena. Isabelle Stengersin (Stengers, 2015) mukaan tämän ihmistoiminnan ironia on siinä, ettei Gaiaa kiinnosta. Ei Gaia ole kriisissä. Sen elinvoima ei ole kadonnut mihinkään. Siksi Stengers sanoo, että Gaian tunkeutuminen ihmisen elämään on maapallon monimutkaisen järjestelmän vastaus ihmiskunnan, erityisesti kapitalistisen ja edistyksellisen toiminnan aiheuttamiin kestämättömiin rasituksiin ja tuhoihin, lajikatoon ja monimuotoisuuden muuttumista kohti monomuotoisuutta. Gaian vastaus ei ole moraalisesti syyttävä tai kostonhimoinen teko, vaan se pikemminkin on luonnonvoimien välinpitämätön seuraus - “Gaia won´t give a shit."

Kyseessä ei siis olekaan luonnon kriisi, vaan tiedon ja tietämisen kriisi (mm. Plumwood, 2001; Baets, 2006; Tait ja Richardson, 2010; de la Bellacasa, 2012; Morton, 2013; Haraway, 2016; Stengers, 2017; Ludwig ym., 2021; Rousell, 2021; Rybačiauskaitė, 2022; Reinertsen ja Thomas, 2023; Kallio, 2024; Braidotti, 2025) .

Ja myös ihmistiedon tulisi olla moninaista ja monimaailmaista.

Ja siksi tätä tiedon ja tietämisen asiaa on ajateltava. Edes kestävän tulevaisuuden opinnoissa, joiden määritelmällisesti tulisi sitoutua "uudenlaisen tiedon tuottamiseen". Tämä "mahdollisuus" on epistemologisen vallan vähittäinen murtaminen, se on sen poissulkevan mekanismin purkaminen. On löydettävä muotoutuvia polkuja, jotka samalla avaavat tilaa muille tavoille tietää ja tuottaa tietoa.

Omassa kestävyysajattelua ja sen käytänteitä tarkastelevassa kehitysprosessissa yritän siirtää kestävyysajattelua ulkoisesta tavoitteesta, kestävästä kehityksestä, sisäsyntyiseksi maailmassa koko ajan tapahtuvaksi toiminnaksi. Silloin ei olisi enää kysymys siitä, miten me ihmiset (subjektit) voimme pelastaa sen (objektin) toisaalla olevan luonnon/Gaian, vaan miten voisimme osallistua vastuullisesti jatkuvaan, relationaaliseen maailman muotoutumiseen, jota olemme. Tällöin kestävyys ei ole päämäärä, vaan immanentti ominaisuus, joka syntyy (tai on syntymättä) maailman ja tietämisen käytännöissä. Kun kestävyysajattelu ymmärretään relationaalisesti, se ei ole enää lisäys toimintaan, vaan toiminnan onto-epistemologinen asetelma. Se on jo lähtökohtaisesti eettistä, koska se on tietoista osallisuudestaan maailman materiaalis-diskursiiviseen rakentumiseen (mm. Latour, 2005; Barad, 2007; Morton, 2010; Haraway, 2016). Ja siksi yritän tunnistaa oma kietoutumiseni tiedon ja vallan prosesseihin sekä niihin aineksiin, jotka muodostavat kehittämisprosessin liikkuvan kokoonpanon. Tarkoitukseni on osallistua "kohdeorganisaation" omaan prosessiin, keskelle tilannetta, johon olen osallisena ja jossa sitten moninaistan sitä, mikä ylipäätään voidaan noteerata tiedoksi, joka luo organisaation maailmallistavaa kestävyysajattelua. Kestävyysajattelu pyrkii monipuolistamaan tietoa tuomalla tiedon ekosysteemiin radikaalisti erilaisen tavan tietää, tavan, joka on prosessuaalinen, eettinen, sijoittunut ja herkkä kompleksisuudelle. Sehän on oikeastaan resilienssitekijä tiedon ekosysteemissä! Pitäisi varmaan ottaa käyttöön myös termi "huoltovarmuustekijä"! Sillä kaikkihan sen nyt tajuavat, että homogeeninen tiedon "monokulttuuri" on hauras ja altis romahtamaan monikriisin paineessa. Vain moninainen, relationaalisesti rikas tiedon ekologia, jossa postkvalitatiiviset ja perinteiset otteet käyvät jatkuvaa (ja hidasta) keskustelua, voi auttaa meitä navigoimaan maailmojemme sotkuisissa solmuissa.

LÄHTEITÄ:

Agamben, G. (2009) ”What is an apparatus?” and other essays. Kääntänyt D. Kishik ja S. Pedatella. Palo Alto, CA: Stanford University Press (Meridian: Crossing Aesthetics).

Ammattikorkeakoululaki (2014) Finlex. Saatavissa: https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/2014/932 (Viitattu: elokuuta 2025).

Arene (2022a) ”Korkeakoulujen ja yritysten yhteistyötä tarvitaan lisää - Arene”, Arene - Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto. Arene, 13 joulukuuta. Saatavissa: https://arene.fi/ajankohtaista/korkeakoulujen-ja-yritysten-yhteistyota-tarvitaan-lisaa/ (Viitattu: 3. syyskuuta 2025).

Arene (2022b) ”Tutkimuksella ja innovaatioilla varmistetaan Suomen tulevaisuutta - Arene”, Arene - Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto. Arene, 22 maaliskuuta. Saatavissa: https://arene.fi/ajankohtaista/tutkimuksella-ja-innovaatioilla-varmistetaan-suomen-tulevaisuutta/ (Viitattu: 3. syyskuuta 2025).

Arene (2025) ”Suomen kasvutavoitteet eivät toteudu ilman ammattikorkeakouluja - Arene”, Arene - Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto. Arene, 13 kesäkuuta. Saatavissa: https://arene.fi/ajankohtaista/suomen-kasvutavoitteet-eivat-toteudu-ilman-ammattikorkeakouluja/ (Viitattu: 3. syyskuuta 2025).

Baets, W.R.J. (2006) Complexity, learning and organizations: A quantum interpretation of business. Routledge.

Barad, K. (2007) Meeting the universe halfway: Quantum physics and the entanglement of matter and meaning. Durham, NC: Duke University Press.

de la Bellacasa, M.P. (2012) ”Nothing Comes Without Its World’: Thinking with Care”, The Sociological Review, 60(2).

Bohm, D. (2004) Thought as a System: Second edition. London, England: Routledge.

Bohm, D. (2005) Wholeness and the implicate order. Taylor & Francisin e-library: Routledge (Routledge classics).

Braidotti, R. (2025) Posthuman knowledge. Oxford, England: Polity Press.

Braidotti, R. ja Bignall, S. (toim.) (2018) Posthuman Ecologies: Complexity and Process after Deleuze. London, England: Rowman & Littlefield International.

Coleman, R. ja Ringrose, J. (2013) Deleuze and Research Methodologies. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Cozza, M. ja Gherardi, S. (toim.) (2023) The posthumanist epistemology of practice theory: Re-imagining method in organization studies and beyond. 2023. p. Cham, Switzerland: Springer International Publishing.

DeLanda, M. (2016) Assemblage Theory. Edinburgh University Press.

Haraway, D. (1988) ”Situated knowledges: The science question in feminism and the privilege of partial perspective”, Feminist studies: FS, 14(3), s. 575.

Haraway, D.J. (2016) Staying with the trouble: Making kin in the chthulucene. Durham, NC: Duke University Press (Experimental Futures).

Harris, D. (2021) Karen barad’s feminist materialism: Intra-action and diffraction. Newcastle upon Tyne, England: Cambridge Scholars Publishing.

Hartsock, N.C.M. (2019) The feminist standpoint revisited, and other essays. London, England: Routledge.

Heikkinen, H.L.T. ja Kukkonen, H. (2019) ”Ammattikorkeakoulu toisin ajateltuna”, Aikuiskasvatus, 39(4), s. 262–275.

Kallio, J. (2024) Ekologinen itsekasvatus: Aikuiskasvatuksen filosofiaa ekokriisien ajassa. väitöskirja. Tampereen ylopisto.

Latour, B. (2005) Reassembling the social: An introduction to actor-network-theory. London, England: Oxford University Press (Clarendon Lectures in Management Studies).

Ludwig, D. ym. (2021) The politics of knowledge in inclusive development and innovation. Toimittanut D. Ludwig ym. London, England: Routledge (Pathways to Sustainability).

Morton, T. (2010) The ecological thought. London, England: Harvard University Press.

Morton, T. (2013) Hyperobjects: Philosophy and ecology after the end of the world. Minneapolis, MN: University of Minnesota Press (Posthumanities).

Murris, K. (toim.) (2020) Navigating the postqualitative, new materialist and critical posthumanist terrain across disciplines: An introductory guide. London, England: Routledge (Postqualitative, New Materialist and Critical Posthumanist Research).

OKM (2020) OPETUS- JA KULTTUURIMINISTERIÖN JA SAVONIA-AMMATTIKORKEAKOULUN VÄLINEN SOPIMUS KAUDELLE 2021-2024, Opetus- ja kulttuuriministeriö. Saatavissa: https://okm.fi/documents/1410845/3992639/Savonia-ammattikorkeakoulu+sopimus+2021-2024.pdf/fb4c77cc-3980-c91d-89c5-8fefdbeb3596/Savonia-ammattikorkeakoulu+sopimus+2021-2024.pdf?version=1.2&t=1738563906014 (Viitattu: heinäkuuta 2025).

OKM (2025) KORKEAKOULUTUKSEN JA TUTKIMUKSEN VISIO 2040 TILANNEKUVA TOIMINTAYMPÄRISTÖN MUUTOSTEKIJÄT, Taustamuistio korkeakoulutuksen ja tutkimuksen vision tilannekuvan tueksi. Saatavissa: https://api.hankeikkuna.fi/asiakirjat/8178fb5b-3c4d-48e4-9313-f1aad2c9f42d/d3ae435c-6527-4760-b17f-89d880742722/MUISTIO_20250314084253.PDF (Viitattu: elokuuta 2025).

Plumwood, V. (2001) Environmental culture: The ecological crisis of reason. London, England: Routledge (Environmental Philosophies).

Reinertsen, A.B. ja Thomas, L.M. (2023) Posthumanist research and writing as agentic acts of inclusion: Knowledge forced open. London, England: Taylor & Francis.

Rousell, D. (2021) Immersive cartography and post-qualitative inquiry: A speculative adventure in research-creation. London, England: Routledge.

Rybačiauskaitė, K. (2022) ”Towards a Diffractive Mimesis: Karen Barad’s and Isabelle Stengers’ Re-Turnings”, Journal of Posthumanism, 2(2), s. 139–150.

Savonia - STRATEGIA 2025-2028 (2024) Savonia AMK. Saatavissa: https://www.savonia.fi/app/uploads/2024/08/Savonia-Strategia-2025-2028-FINAL.pdf (Viitattu: elokuuta 2025).

Stengers, I. (2015) In catastrophic times: Resisting the coming barbarism. Open Humanities Press (Critical Climate Change).

Stengers, I. (2017) Another science is possible: A manifesto for slow science. Kääntänyt S. Muecke. Oxford, England: Polity Press.

Stoetzler, M. ja Yuval-Davis, N. (2002) ”Standpoint theory, situated knowledge and the situated imagination”, Feminist theory, 3(3), s. 315–333.

Tait, A. ja Richardson, K.A. (toim.) (2010) Complexity and knowledge management understanding the role of knowledge in the management of social networks. Greenwich, CT: Information Age Publishing.

Toivanen, T. ja Lähde, V. (2024) ”Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä”, Tiede & edistys [Preprint], (1–2). Saatavissa: https://doi.org/10.51809/te.137793.

de Vaujany, F.-X., Gherardi, S. ja Silva, P. (toim.) (2024) Organization studies and posthumanism: Towards a more-than-human world. London, England: Routledge.

Wiggins, L. ja Hunter, H. (2016) Relational change: The art and practice of changing organizations. London, England: Bloomsbury Business.

Ylempi AMK, kestävän tulevaisuuden asiantuntija (2022) Savonia-AMK. Saatavissa: https://www.savonia.fi/opiskele-tutkinto/tutkinnot-ja-hakeminen/amk-ja-yamk-tutkinnot-tarjonta/ylempi-amk-kestavan-tulevaisuuden-asiantuntija/ (Viitattu: 13. syyskuuta 2025).